Simmon vaatimuksesta vielä elokuun aikana julkaistu kirjoitus

Aika on ollut minulle aina mystinen käsite. Koska uskon vankasti tieteeseen, en myöskään usko aikaan, kuten useimmat. Aika on vain atomien liikettä. Aikaa ei ole olemassa, mutta kellot ovat. Jos et käsitä mitä tarkoitan, älä välitä, ei tämä ole kovin pitkälle mietitty teoria.

Ihmiset ovat keksineet kellon, joka mittaa tätä ns. aikaa. Ajan perusyksikkö on sekunti, kuusikymmentä sekuntia on minuutti, kuusikymmentä minuuttia on tunti, kaksikymmentäneljä tuntia on päivä ja kolmesataakuusikymmentäviisi päivää on vuosi. Ihmiset ovat luoneet kalenterin, joka mittaa aikaa ja jakaa sen sykleihin. Näiden ajan määreiden ja kalenterin avulla myös rytmitämme elämämme. Kello kertoo mitä teemme, milloin teemme.

Kelloista johtuen meidän pitää olla jossain paikassa tiettyyn aikaan. Yleensä elämämme myös rytmittyy niin, että olemme tiettyinä viikonpäivinä tietyssä paikassa aina samaan aikaan. Samana kellonaikana. Koska en voi vaikuttaa siihen, koska luento tai koulutunti alkaa, olen ajan orja. Minä olen tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Viikottain. Tätä kai kutsutaan arkielämäksi.

Taas tästä johtuen kävelen kotoani samaa reittiä ja samoihin aikoihin joka viikonpäivä. Jos en heittäydy radikaaliksi ja esimerkiksi kävele jotain muuta reittiä vaihtelun vuoksi, mutta hukaten aikaa, kohtaan myös ihmisiä, jotka ovat oravanpyörässä kuten minäkin. Samanlaisia kellon orjia, joiden pitää olla tiettyyn aikaan tietyssä paikassa.

Koska pelkään ihmisiä (ja varsinkin semmoisia, joita en tunne), tämä aiheuttaa minulle hämmentäviä tilanteita. Käytän kolmea esimerkkiä:

Esimerkki nro. 1: Lähinaapurin herrasmies, joka kastelee kukkiaan oikoreittini varrella keskiviikkoisin kello kymmenen aamulla. Herralla löytyy komea purjevene, undulaatteja häkissä ja ystävällinen tervehdys joka aamu. Tämän ystävällisen gentlemannin kanssa haluaisin purjeveneilemään ja polttamaan piippua… mutta enhän minä oikeasti tunne häntä. Kommunikaatiomme rajoittuu kolmeen sanaan: ”How are you?” (Välillä tosin tekisi mieli sanoa, että ”minä rakastan sinua” tai jotain muuta vaihtelevaa.)

Esimerkki nro. 2: Läheisen elintarvikekaupan takapiha, jossa kärttyisät kassaneidit polttavat röökiä ja tuijottelevat kengänkärkiään kävellessäni ohi. Sattumoisin tämä on lähikauppani ja juuri samat kassaneidit ovat itse kaupassa kaikkein iloisimpina kyselemässä kuulmisia tai minkälainen koulupäivä sulla tänään oli.

Esimerkki nro. 3: Tyttö, joka kävelee maanantaisin viimeisten (ja ensimmäisten) liikennevalojen jälkeen vähän ennen bussipysäkkiä vastaan. Koska on äärimmäisen kiusallista, että joku viehättävä tyttö kävelee ohi, niin olen keksinyt muutamia pakokeinoja. On ovelaa esimerkiksi saada tekstiviesti juuri tietyyn aikaan tietyssä paikassa kolme peräkkäistä maantaita. Jos taas en satu saamaan tekstiviestiä juuri 09:52 maanantaina, niin ainahan voi bongata esimerkiksi mielenkiintoisen pilven, bussipysäkkimainoksen tai pikkukiven. Olen toisaalta myös miettinyt muutamia tilanteen keveyttäviä tempauksia, kuten episodi, jossa otan vähän ennen kohtaamista kaikki vaatteet pois ja kävelen vastaan alasti. Toisena vaihtoehtona on yllättävä, mutta poikamaisen vekkuli jalkakamppi.

Onneksi tähän kellojen hallitsemaan arkielämään on joitain piristäviä poikkeuksia. Näitäkin esimerkkejä löytyy kolme:

Esimerkki nro. 1: Kasuaaliin veryttelypukuun sonnustautunut nuorehko kaveri, joka iltapäivälenkilleen on ottanut mukaan läppärin, josta katselee uusinta blockbusteria. Jotkut vielä väittävät, etteivät miehet pysty tekemään kahta asiaa samaan aikaan. Tämä kaveri lenkkeilee ja katselee leffaa samaan aikaan!

Esimerkki nro 2: Satunnainen pikkulapsi, joka juoksee kohti, pysähtyy, haukkuu homoksi ja juoksee pakoon. Pettämätön taktiikka.

Esimerkki nro. 3: Puskasta esiin lentävä papukaijakaksikko, joista toinen tömähtää suoraan rintaan. En edes tiedä miksi tätä voisi kutsua. Papukaijakolari?

Nämä hetket auttavat yksilöä kestämään arkielämää ja uskomaan, että maailmassa on vielä jäljellä hyvyyttä. Sekä uskomaan, että se jalkakamppi on hyvä idea. (No aina kun katon pois päin niin sekin kattoo, ehkä se ajattelee, että ei kehtaa kattoo, kun toi ei tykkää, kun se kattoo aina pois, mut ei arvaa, että mää ajattelen samoin, tai sitten se oikeesti kattookin pois ja mää vaan kuvittelen, mutta entäs jos mää kuvittelenkin, että se kuvittelee, että mää kuvittelen jne.)

Missä on Lucy Hyvärinen?

Koska olen laiska paskiainen, joka laiminlyö vankan kolmen ihmisen lukijakuntani päivittämällä blogiani aktiivisesti (melkein unohtaen pariksi kuukaudeksi), päätin palata kuvioihin. Hemmetti, tällä päivitystahdilla taidan kirjoitella pelkästään itselleni. Älkää unohtako minua, pliis.

Viimeisen päivityksen ja tämän väliin on mahtunut paljon tavaraa: tenttikuukausi, joka oli hämmentävän helppo, arvosanojen saanti, kuukauden reissu kotilandiaan, Rockfestivaali Naamat, joiden jälkeisestä krapulasta kärsin vielä torstaina. Naamat ovat huikea tapahtuma, jonka ansiosta opin arvostamaan globalisaatiota. Hetkessä yksi, olen katsomassa latvialaista ska-bändiä esiintymässä ladossa Muuramessa ja tästä noin 72 tuntia eteenpäin, hetkessä kaksi, seison raskaassa kenttävarustuksessa täpötäydessä sydneyläisessä metrossa. Huikeaa.

Jos joku ei jaksa lukea paria kolmea päivää elämästäni, niin hyppää suoraan tekstin loppuun. Lopussa on haiku.

Kotona (eli tässä murjussa, jota kodiksi kutsun) olikin kaikki vinksin vonksin. Päätin päivitellä hämmennystäni päivittäin, julkaisten lopputuloksen sitten kun hämmennys laantuu.

Keskiviikko (Päivä 1): Saavun kotikuistille raskaan matkan jälkeen ja ihmettelen, että mitä helvettiä, ovi on lukossa. Kertaakaan kiinalaiskommuunissa asuessani ovi ei ole ollut lukossa. Avaan oven ja kävelen keittiöön ja huomaan, että suurin osa kiinalaisten tavaroista on mystisesti kadonnut (mukana myös ainakin yksi oma lautaseni ja yksi oma kattilani). Kaikesta päätellen kaikki kiinalaiset ovat muuttaneet pois ja gangsta-kinukin tilalle on muuttanut mystinen henkilö, joka tavaroista päätellen on ei-kiinalainen. Missä on rakkaat kiinalaiseni? Onko minut jätetty yksin jonkun mahdollisesti eurooppalaisen kanssa? Missä helvetissä on minun kissani? Missä on Lucy Hyvärinen? Nämä kysymykset mielessä menen samantien pehkuihin nukkumaan ja röhnöttölemään, kuullen hajanaisia elämän ääniä paperinohuiden seinien takaa. Peloissani tästä pistin korvatulpat korviini ja sujahdin vielä tiukemmin vällyjen alle. Miksei Lucy Hyvärinen jo raavi oveani?

Torstai (Päivä 2): Herään vuokraemännän pitämään asuntoesittelyyn oveni takana. Pelästyksen jälkeen kuulen, että kyseessä on saksalainen heppu, joka ilmeisesti on muuttamassa vastakkaiseen huoneeseen. Huh, saksalainen? Missä on kiinalaiset? Missä on Lucy Hyvärinen? Saan landlordin puheesta myös selville, että gangsta-kiinalaisen tilalle muuttanut on indian. Intialainen vai intiaani? Toivottavasti intiaani! Intia intiaaneille! Myöhemmin illalla mennessäni keittiöön valmistamaan kulinaristista erikoisuuttani, kuppinuudeleita, paikalle ilmestyy suosikkikiinalaiseni Dennis. Hip hip hurraa! Dennikseltä saamani informaation mukaan kaikki muut kiinalaiset ovat muuttaneet pois (tämän lisäksi hänkin muuttaa huomenna), huominen ainoa kämppäkaverini ei ole intiaani, vaan intialainen (olisihan se pitänyt arvata, koska kämpästä ei löytynyt yhtään tomahawkia tai skalpeerattua päänahkaa) ja Lucy Hyvärinen on hengissä. Kaksi hurraa-huutoa: Hurraa! Hurraa! Mutta missä ihmeessä se on? Missä on Lucy Hyvärinen? Koska tapaan tämän intialaisen, jotta pääsen tavaamaan nimeni hänelle ainakin kolme kertaa? Nämä ajatuksen mielessä painun taas nukkumaan.

Perjantai (Päivä 3): Vihdoinkin se tapahtui. Yöllä kävin tyhjentämässä rakkoa, kun meinasin kompastua lattialla makaavaan solukasaan. Lucy Hyvärinen on palannut! Taisin astua sen päälle, koska säntäsi niin nopeasti karkuun. Tänä päivänä kämppääni muutti korelainen… eikä tästä päivästä oikeastaan muuta. Tai mistään muustakaan päivästä. Olkoon tämä tässä.

Tässä vielä lupaamani haiku:

kovan krapulan
Rockfestivaali Naamat
minulle toi, oi

Surkea haiku. Yhtä surkea kuin minä, joka kirjoittaa kaksi päivää reaaliajassa, jonka jälkeen lamaannuttaa itsensä ja kirjoittaa kolmannesta päivästä vasta tiistaina tyhjällä mielellä. Vieläkään en ole nähnyt intialaista ja pelkään, että se vielä luulee otsassa punoittavaa finniä kastimerkiksi.

Ehkä ensi kerralla paremmin…