Tänään puhumme eläimistä. Jes! Kenguru, koala, vompatti, klisee!
Jos muuttaa kämppään, jota menee ensimmäisenä katsomaan ja ottaa sen samantien, niin eteen voi tulla yllätyksiä. Kun muutin kiinalaiskommuuniin, vuokranantajan esittely oli riittävä minulle: Kymmenen minuutin matka yliopistolla, internet-yhteys kuuluu vuokraan, tuohon suuntaan on lähin kauppa, tämän verran vuokra, tuolla on vessa, tuolla keittiö, tuossa pöytä, tuossa sänky ja tuohon allekirjotat. Kiitos, näkemiin.
Äiti aina sanoi, että tuntemattomiin ei kannata luottaa. Luotin, ei pettänyt, vaikka yliopistolle onkin 12 minuuttia. Tämä on tarpeellinen tieto, joka määrittää kuinka kauan pystyn torkuttamaan herätyskelloa (sängystä ylösnouseminen + hampaidenpesu + vaatteiden umpimähkäinen valinta + repun täyttäminen + kävelymatka - jonkin edellä mainituista unohtaminen ja sen takia kotiin palaaminen = 15 minuuttia). Äiti ei kuitenkaan koskaan kertonut, että siinä tapauksessa, jos jostain kummallisesta syystä luottaakin, niin voi tulla yllätyksiä.
Suurin yllätys ilmestyi ensimmäisenä aamuna. Suorittaessani kiireistä aamurutiiniani huomasin, että keittiössä istuu oranssi kissa. Koska aussit (ja varsinkin tämä lähiö) ovat luottavaisia ihmisen sisimmäiseen hyvyyteen ja eivät lukitse oviaan öisin, oletin, että tämä otus on ilmestynyt avoimista ovista ja jätin asian sikseen. Tästä huolimatta kissa ilmestyi eteeni erinäisissä arkisissa tilanteissa säännöllisesti. Rohkenin kysyä infamous Kalsarilta (RIP Kalsari, missä puistossa ikinä piileskelet), että mistä nyt on kyse ja hän osasi infota minua, että se on meidän kissa, jonka ruuat vuokranantaja maksaa.
Selvä juttu. Vuokraan sisältyy kissa. Miten olisin edes voinut ajatella, että vuokraan ei sisältyisi kissaa. Totta kai vuokraan sisältyy kissa. 170 australian dollaria per viikko, sisältää internetin, huonekalut, lämpimän veden, sähköt ja kissan. Ilmiselvää.
Koska olen vastuuton, sitoutumiskammoinen, "haluan pitää vapauteni" -idiootti jne. ei mielessäni ole koskaan edes käynyt hankkia lemmikkieläintä. Liikaa vastuuta, liikaa vaivaa.
Yllättäen innostuin tästä uudesta tilanteesta silmittömästi. Ehdin jo nimetä kissan (pandan näköisen ystäväni avustuksella) Hyväriseksi, kunnes kuulin, että sen oikea nimi on Lucy. Lopputulos: Lucy Hyvärinen. Olen täysin heltynyt tähän pörröiseen lemmikkieläimeen.
Onko mitään siistimpää kuin olla eläin? On. Olla lemmikkieläin. Päivän suurin dilemma on, että lekottelenko tuon puskan vai tuon palmun varjossa.
Elämän ongelmattomuudesta huolimatta Hyvärisen Lucyn ruokakuppi joutuu jatkuvien hyökkäyksien kohteeksi, joidenka syyllisenä on randomlisko, joka tyydyttää kulinaristiset viettinsä Whiskasilla. Mutta mitä tekee suurten petoeläimiemme (mm. sapelihammastiikeri) jälkeläinen, kun hänen ruokansa julmasti ryövätään? Ei mitään! Tämä suuri saalistaja katsoo vierestä, kun sen omaa ruokakuppia tyhjennetään parempiin suihin. Esi-isät olisivat ylpeitä.
Yksi kiinalaisista lupasi (ja luulen, että hän oli tosissaan), että jos nappaan tämän liskon, niin hän kokkaa siitä meille illallisen. Liskoillallista odotellessa...
Pahoitteluni niille, jotka odottivat eläinaiheen sisältävän tarinoita kenguruista, pandoista ja vompateista. Kengurut hyppivät, sen tiedätte jo, koalat ovat eukalyptusnistejä (ja kyllä, jouduin googlettamaan, miten "eukalyptus" kirjoitetaan oikein) ja vompatit ovat Touko-Poukon pimeä puoli, mutta edelleen: Jos kiinnostaa ihannematkustelu, täydelliset kuvat billabongeista, Ulurusta ja Sydneyn oopperatalosta, niin turvautukaa Blue Planetin palveluihin.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
lauantai 18. huhtikuuta 2009
19 huhtikuuta 2009
Lapsukaiset, herrat ja naiset (ja äiti!) tänään puhumme liikenteen vaaroista ja siitä kuinka ei kannata mennä tuntemattomien kyytiin. Tai ainakaan puolituntemattomien. Koska olen tyhmä, tein näin, ja koska olen outo, se osoittautui yllättävän hauskaksi.
Suunnitelma ja matkareitti pääsiäisenä siis seuraava: Minä, aussie (äännetään melkein kuin ossi, joten kutsutaan vaikka Ossiksi, vaikka onkin tyttö), auto, viisi päivää, n. 900 kilometriä edestakaisin (Sydney <-> Melbourne), nukkumista autossa, kaksitoista apostolia ja Lontoon silta. Sekavaa, eikö?
Ossi-kaveri siis ei ollut semmoinen, jonka kauhean hyvin tuntisin, mutta oletin tulevani ihan hyvin toimeen viiden päivän reissulla, koska olenhan täydellistä matkaseuraa hälläväliäasenteellani ja huomattavalla innostuksellani vaivaannuttaviin aktiviteetteihin, kuten edes kelvolliseen kartanlukuun. Tietenkin Ossi oli tarkasti organisoiva, stressaava ja perfektionisti. Matka siis lähinnä koostui hänen tiuskimisistaan minua kohtaan itse istuessani vieressä tuppisuuna, koska - kaiken jälkeen - olimme kuitenkin liikkeellä hänen autollaan. Olisi tullut orpo olo lifatata keskellä Melbournen läheisiä puskapaloalueita.
Koska itsehän olen harkittu, kylmähermoinen ja looginen suurimmankin paineen alla (just) tuli välillä hieman ihmeteltyä Ossin irrationaalisia touhuja. Meillä oli bensa lähes finito kun saavuimme johonkin pikkuräkälään, joka muistutti U-käännös helvettiin -leffan maalaiskylää. Onnistuimme löytämään bensa-aseman yhdellä pumpulla, joka, ylläripylläri, oli epäkunnossa. Koska bensamittari näytti punaista ja seuraavaan kylään on vielä matkaa, meillä jäi oletettavasti kaksi vaihtoehtoa:
1) Kysyä huoltoasemalta apua, että voisiko teillä mahdollisesti olla bensakanisteria jossain jemmassa, jotta pääsisimme seuraavalle pumpulle turvallisesti tai sattuuko heillä olemaan informaatiota, että onko tässä idyllisessä pikkukylässä toista bensapumppua.
2) Lähteä mitään sanomatta suoraan ajamaan eteenpäin panikoiden ja kiljuen sadan kilometrin tuntinopeudella ajatellen, että mitä nopeammin ajaa sitä vähemmän bensaa ehtii kulua.
Osaatte varmaan arvata kumman vaihtoehdon Ossi valitsi.
Tarinahan kaikesta huolimatta päättyi onnellisesti, koska kylien välissä oli vielä pienempi kylä, jota ei ollut edes karttoihin merkitty (tai no, enhän minä sitä osannut lukea, joten voi olla, että olikin). Tästä kolmen ihmisen metropolista onneksi löytyi bensapumppu.
Joka tapaukessa, Melbourne (tai Belmourne, niinkuin joku vatipää sanoo Tony Stereon Basso TV:n haastattelussa) oli huikea. Kävimme myös ajamassa Great Ocean Roadin (bensaepisodi sijoittui kyseiselle tielle), jossa törmäsin päätähuimaaviin maisemiin. Kuvia en jaksa laittaa, koska olen laiska paskiainen, mutta jos kiinnostaa nähdä minkälaisia maisemia silmäni näkivät, niin yksinkertaisimmillaan se käy näin:
Step 1: Siirry selaimessasi osoitteeseen http://www.google.fi/.
Step 2: Kirjoita hakukenttään "great ocean road" ja paina "Google-haku".
Step 3: Paina ylävasemmalta "Kuvahaku".
Ja tiedän, ohjeiden tekeminen kesti yhtä kauan, kun kuvien laittaminen olisi kestänyt, mutta halusin olla näsäviisas ja Blue Planet tekee jo kohtuullista matkaoppaan työtä, joten minun ei tarvi heitä korvata.
Tässä tällä kaikki tältä erää, ehkä seuraavalla kerralla saatte kuulla yksityiskohtaisen kuvailun siitä, kuinka kaaduin omiin kengännauhoihini.
Suunnitelma ja matkareitti pääsiäisenä siis seuraava: Minä, aussie (äännetään melkein kuin ossi, joten kutsutaan vaikka Ossiksi, vaikka onkin tyttö), auto, viisi päivää, n. 900 kilometriä edestakaisin (Sydney <-> Melbourne), nukkumista autossa, kaksitoista apostolia ja Lontoon silta. Sekavaa, eikö?
Ossi-kaveri siis ei ollut semmoinen, jonka kauhean hyvin tuntisin, mutta oletin tulevani ihan hyvin toimeen viiden päivän reissulla, koska olenhan täydellistä matkaseuraa hälläväliäasenteellani ja huomattavalla innostuksellani vaivaannuttaviin aktiviteetteihin, kuten edes kelvolliseen kartanlukuun. Tietenkin Ossi oli tarkasti organisoiva, stressaava ja perfektionisti. Matka siis lähinnä koostui hänen tiuskimisistaan minua kohtaan itse istuessani vieressä tuppisuuna, koska - kaiken jälkeen - olimme kuitenkin liikkeellä hänen autollaan. Olisi tullut orpo olo lifatata keskellä Melbournen läheisiä puskapaloalueita.
Koska itsehän olen harkittu, kylmähermoinen ja looginen suurimmankin paineen alla (just) tuli välillä hieman ihmeteltyä Ossin irrationaalisia touhuja. Meillä oli bensa lähes finito kun saavuimme johonkin pikkuräkälään, joka muistutti U-käännös helvettiin -leffan maalaiskylää. Onnistuimme löytämään bensa-aseman yhdellä pumpulla, joka, ylläripylläri, oli epäkunnossa. Koska bensamittari näytti punaista ja seuraavaan kylään on vielä matkaa, meillä jäi oletettavasti kaksi vaihtoehtoa:
1) Kysyä huoltoasemalta apua, että voisiko teillä mahdollisesti olla bensakanisteria jossain jemmassa, jotta pääsisimme seuraavalle pumpulle turvallisesti tai sattuuko heillä olemaan informaatiota, että onko tässä idyllisessä pikkukylässä toista bensapumppua.
2) Lähteä mitään sanomatta suoraan ajamaan eteenpäin panikoiden ja kiljuen sadan kilometrin tuntinopeudella ajatellen, että mitä nopeammin ajaa sitä vähemmän bensaa ehtii kulua.
Osaatte varmaan arvata kumman vaihtoehdon Ossi valitsi.
Tarinahan kaikesta huolimatta päättyi onnellisesti, koska kylien välissä oli vielä pienempi kylä, jota ei ollut edes karttoihin merkitty (tai no, enhän minä sitä osannut lukea, joten voi olla, että olikin). Tästä kolmen ihmisen metropolista onneksi löytyi bensapumppu.
Joka tapaukessa, Melbourne (tai Belmourne, niinkuin joku vatipää sanoo Tony Stereon Basso TV:n haastattelussa) oli huikea. Kävimme myös ajamassa Great Ocean Roadin (bensaepisodi sijoittui kyseiselle tielle), jossa törmäsin päätähuimaaviin maisemiin. Kuvia en jaksa laittaa, koska olen laiska paskiainen, mutta jos kiinnostaa nähdä minkälaisia maisemia silmäni näkivät, niin yksinkertaisimmillaan se käy näin:
Step 1: Siirry selaimessasi osoitteeseen http://www.google.fi/.
Step 2: Kirjoita hakukenttään "great ocean road" ja paina "Google-haku".
Step 3: Paina ylävasemmalta "Kuvahaku".
Ja tiedän, ohjeiden tekeminen kesti yhtä kauan, kun kuvien laittaminen olisi kestänyt, mutta halusin olla näsäviisas ja Blue Planet tekee jo kohtuullista matkaoppaan työtä, joten minun ei tarvi heitä korvata.
Tässä tällä kaikki tältä erää, ehkä seuraavalla kerralla saatte kuulla yksityiskohtaisen kuvailun siitä, kuinka kaaduin omiin kengännauhoihini.
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
16. huhtikuuta 2009
Objektiivisten tahojen (äiti ja parhaat kaverit, ja kyllä, minulla on kavereita) antaman palautteen jälkeen motivoidun kirjoittamaan näinkin pian jatkoa. Objektiivisit tahot ovat tainneetkin kuulla kiinalaisten säntäilystä ainakin minimaalisia viittauksia, mutta koitan pistää tämän pähkinänkuoreen.
Objektiiviset tahot varmaan taputtaisivat selkään, peukuttelisivat ja heittäisivät Top Gun -läpyjä, jos onnistuisin kokoamaan neljän palan palapelin. Se siitä objektiivisuudesta.
Tavallinen iltani täällä Shanghain vilkkeessä kellonaikoineen ja tapahtumineen. Koska luulen olevani tosi kansainvälinen, niin käytän PM:ää ja AM:ää.
5.00pm - 8.59pm: Teen mitä teenkin, jos olen kotona. Tärkein huomio kuitenkin on, että tähän aikaan kämpässä on aina täydellisen hiljaista yksittäisiä vessakäyntejä tai riisimutusteluita lukuunottamatta.
9.00pm: Makailen sängylläni, chättäilen mitättömyyksiä kavereilleni Messengerissä ja lähinnä raavin kutiavia... kyllä te tiedätte. Kämpässä on kokonaisuudessan harmonisen hiljaista. Kissa ehkä raapii ovea, mutta sen nimi on Lucy, joten en näe vaivaksi huomioida sitä. Tytöt, yäk.
10.00pm: Kiitos ohuiden seinien, kuulen selvästi oven auki pamahtamisen, jota seuraa naishenkilön nariseva huuto, joka menee suunnilleen näin: "Aaa! Si va ma saa!" (En voinut kirjoittaa kiinaksi, koska ei ole kiinalaista näppäimistöä. Osaisin, tietenkin.) Huudon jälkeen pamahtaa yksi tai kaksi muutakin ovea auki (ja siis oikeasti, tämä tapahtuu noin kuusi nanosekuntia huudon jälkeen). Sen jälkeen kiinalaiset alkavat käsittämättömän säntäilyn ympärinsä kämppää ilman minkäänlaista määränpäätä. Olen arvellut, että kyse on jonkinlaisesta Tour de Sobraon Road 44:stä, mutta en ole kertaakaan päässyt näkemään itse säntäilyä. Aina kun avaan oven, niin säntäily loppuu. Polaroid kattoon, nauhuri seinän taakse ja paha vielä palkkansa saa. (Pakollinen YUP-viittaus, jolla korostan kuuntelevani vaikeaselkoista musiikkia.)
11.00pm: Tähän aikaan kiinalaisten kisailu yleensä päättynee ja pojat kantavat läppärinsä keittiöön. Alkaa eeppinen Warcraft III -taistelu, jossa ei ihmisuhreiltakaan voi välttyä. Don Corleone on pelissä ilmeisesti jonkin sortin guru ja pelailee yksin paria muuta kinukkia vastaan - yleensä voittaen. Itsekin otan osaa näihin kisailuihin välillä, mutta pojat ovat kai jo luovuttaneet minun suhteeni, koska useimmiten olen kieltäytynyt. Olen niin ihanan sosiaalinen, ystävällinen ja mukava. Oikeastihan vain kerään joukkojani, suunnittelen taktiikoita ja sotaharjoittelen pimeydessä yllättääkseni kinukit örkkiarmeijallani. (En voinut taas vastustaa kiusausta.)
11.30pm: Menen nukkumaan. Kämpästä kuuluu huutoa, kiljuntaa, tsingtsongving-puhetta ja joskus jopa itkua. No, onneksi olen jo valmiiksi huono nukkuja. Tässä vaiheessa myös joku alkaa kokkaamaan illallista, koska sitähän ei voi aiemmin tehdä.
4.00am: Kiinalaiset lopettavat pelaamisen ja siirtyvät unten maille. Yleensä asiaan kuuluu vielä viimeiset sananvaihdot "tsing, haha!", johon vastataan "tsong, haha!", jonka jälkeen jengiläpyt ja petiin.
8.00am: Itse heräilen, teen aamupalaa, luesken uutisia ja valmistaudun koulupäivään. Tämä on rauhallista aikaa... jep, unissani. Yllättäen myös kiinalaiset alkavat heräilemään tähän aikaan! En tiedä minkälaista hyperunta nämä tunnolliset kommunistit opetetaan nukkumaan, koska yksinkertaisella laskutoimituksella yksi plus yksi (laskin laskimella) neljän tunnin yöunet eivät ole riittävät! Onnistunkin yllättämään kämppiksiä kirjastossa nukkumassa lukupöydillä, mutta logiikka, missä pelaa? Lepääminen on kuitenkin ihmisruumiille pakollista, joten vaihtoehdot siihen ovat a) laiminlyödä se nukkuen puupöytä tyynynä päivällä ja b) hoitaa se tehokkaasti pois alta nukkuen yöllä.
Kokonaisuudessaan tämä kiinalaisten päivärytmi ei ole pelkästään täysin erilainen kun minun, mutta myös omasta mielestäni hölmö ja epäkäytännöllinen. Tosin, mikä minä olen sanomaan mitään, äsken kirjoittaessani tätä huomaamatta kuolasin paidalleni. 21-vuotias mies kuolaa paidallensa! Aivan liikaa minulle, joten protestiksi lopetan kirjoittamisen ja menen leikkimään hyrrällä.
Objektiiviset tahot varmaan taputtaisivat selkään, peukuttelisivat ja heittäisivät Top Gun -läpyjä, jos onnistuisin kokoamaan neljän palan palapelin. Se siitä objektiivisuudesta.
Tavallinen iltani täällä Shanghain vilkkeessä kellonaikoineen ja tapahtumineen. Koska luulen olevani tosi kansainvälinen, niin käytän PM:ää ja AM:ää.
5.00pm - 8.59pm: Teen mitä teenkin, jos olen kotona. Tärkein huomio kuitenkin on, että tähän aikaan kämpässä on aina täydellisen hiljaista yksittäisiä vessakäyntejä tai riisimutusteluita lukuunottamatta.
9.00pm: Makailen sängylläni, chättäilen mitättömyyksiä kavereilleni Messengerissä ja lähinnä raavin kutiavia... kyllä te tiedätte. Kämpässä on kokonaisuudessan harmonisen hiljaista. Kissa ehkä raapii ovea, mutta sen nimi on Lucy, joten en näe vaivaksi huomioida sitä. Tytöt, yäk.
10.00pm: Kiitos ohuiden seinien, kuulen selvästi oven auki pamahtamisen, jota seuraa naishenkilön nariseva huuto, joka menee suunnilleen näin: "Aaa! Si va ma saa!" (En voinut kirjoittaa kiinaksi, koska ei ole kiinalaista näppäimistöä. Osaisin, tietenkin.) Huudon jälkeen pamahtaa yksi tai kaksi muutakin ovea auki (ja siis oikeasti, tämä tapahtuu noin kuusi nanosekuntia huudon jälkeen). Sen jälkeen kiinalaiset alkavat käsittämättömän säntäilyn ympärinsä kämppää ilman minkäänlaista määränpäätä. Olen arvellut, että kyse on jonkinlaisesta Tour de Sobraon Road 44:stä, mutta en ole kertaakaan päässyt näkemään itse säntäilyä. Aina kun avaan oven, niin säntäily loppuu. Polaroid kattoon, nauhuri seinän taakse ja paha vielä palkkansa saa. (Pakollinen YUP-viittaus, jolla korostan kuuntelevani vaikeaselkoista musiikkia.)
11.00pm: Tähän aikaan kiinalaisten kisailu yleensä päättynee ja pojat kantavat läppärinsä keittiöön. Alkaa eeppinen Warcraft III -taistelu, jossa ei ihmisuhreiltakaan voi välttyä. Don Corleone on pelissä ilmeisesti jonkin sortin guru ja pelailee yksin paria muuta kinukkia vastaan - yleensä voittaen. Itsekin otan osaa näihin kisailuihin välillä, mutta pojat ovat kai jo luovuttaneet minun suhteeni, koska useimmiten olen kieltäytynyt. Olen niin ihanan sosiaalinen, ystävällinen ja mukava. Oikeastihan vain kerään joukkojani, suunnittelen taktiikoita ja sotaharjoittelen pimeydessä yllättääkseni kinukit örkkiarmeijallani. (En voinut taas vastustaa kiusausta.)
11.30pm: Menen nukkumaan. Kämpästä kuuluu huutoa, kiljuntaa, tsingtsongving-puhetta ja joskus jopa itkua. No, onneksi olen jo valmiiksi huono nukkuja. Tässä vaiheessa myös joku alkaa kokkaamaan illallista, koska sitähän ei voi aiemmin tehdä.
4.00am: Kiinalaiset lopettavat pelaamisen ja siirtyvät unten maille. Yleensä asiaan kuuluu vielä viimeiset sananvaihdot "tsing, haha!", johon vastataan "tsong, haha!", jonka jälkeen jengiläpyt ja petiin.
8.00am: Itse heräilen, teen aamupalaa, luesken uutisia ja valmistaudun koulupäivään. Tämä on rauhallista aikaa... jep, unissani. Yllättäen myös kiinalaiset alkavat heräilemään tähän aikaan! En tiedä minkälaista hyperunta nämä tunnolliset kommunistit opetetaan nukkumaan, koska yksinkertaisella laskutoimituksella yksi plus yksi (laskin laskimella) neljän tunnin yöunet eivät ole riittävät! Onnistunkin yllättämään kämppiksiä kirjastossa nukkumassa lukupöydillä, mutta logiikka, missä pelaa? Lepääminen on kuitenkin ihmisruumiille pakollista, joten vaihtoehdot siihen ovat a) laiminlyödä se nukkuen puupöytä tyynynä päivällä ja b) hoitaa se tehokkaasti pois alta nukkuen yöllä.
Kokonaisuudessaan tämä kiinalaisten päivärytmi ei ole pelkästään täysin erilainen kun minun, mutta myös omasta mielestäni hölmö ja epäkäytännöllinen. Tosin, mikä minä olen sanomaan mitään, äsken kirjoittaessani tätä huomaamatta kuolasin paidalleni. 21-vuotias mies kuolaa paidallensa! Aivan liikaa minulle, joten protestiksi lopetan kirjoittamisen ja menen leikkimään hyrrällä.
15. huhtikuuta 2009
Kyhäsin puitteet tällä blogille kolme ja puoli kuukautta sitten aikomuksenani pitää kohtuu kurinalaisesti ajatukset kasassa koskien pidemän puoleista reissuani suoraan alaspäin. Muistan vielä hetken 30. joulukuuta 2008 Viiala, Suomi. Kärvistelin epätoivossa, ihmetyksessä ja jännityksessä, joka vatsassa olevien perhosten sijaan muistutti lähinnä armeijaa piikkikaloja. Koska olen laiska, saamaton ja vielä kerran saamaton, sain vasta nyt aikaan kirjoittaa edes jotain.
Tänään 15. huhtikuuta paikkana on Sydney, Australia ja ihmettelen, että kuinka nopeasti voi sekamelskan jälkeen kotiutua. Stressiä, pureskeltuja kynsiä ja ääretön määrä omatoimista organisointia on johdattanut tilanteeseen, että kaiken pitäisi olla kunnossa ja mitää yllätyksiä ei pitäisi tulla. Jep, varmasti. (Kuinka mahtavan pessimistinen olenkaan!)
Opiskelen siis yliopistossa nimeltä Macquarie, joka sijaitsee Sydneyn keskustasta noin neljänkymmenen minuutin bussi-, juna-, metromatkan päässä. Miksi? Koska olen outo ja neuroottisesti haeudun tilanteisiin, jossa olen mahdollisimman kaukana kaikesta tutusta, jotta pysyn virikkeisenä. Vaikka Australiassa opiskeleminen onkin ollut pitkän linjan suunnitelma, tänne lähtö tuli varmistetuksi pari viikkoa ennen elämän pakkaamista kahteen matkalaukkuun.
Tuntuu ihmeelliseltä kirjoittaa tapahtumista, jotka sijoittuvan neljännesvuoden taakse. Miten muistelmien kirjoittajat onnistuvat kirjoittamaan yksityiskohtaisesti tapahtumista neljännesvuosisadan takaa? (Tai minulla on vain keskimääräistä huonompi muisti.)
Vietettyäni melkein neljäkymmentä tuntia pyöritellen peukaloita odotushuoneissa ja katsellen leffoja penkeiltä, joita ei ole suunniteltu kääpiöitä isoimmille, löysin itseni paahtavasta suurkaupungista toisella puolella palloa. Ja mikä parasta, nautin siitä suunnattomasti.
Koska olin kouluilmoittautumisessa ns. "vähän myöhässä" byrokratia otti osansa ja yksinäistä skandinaavia pyöriteltiin paikasta toiseen. Lopulta sain aloitettua opiskelut, hoidettua viisumin ja muutettua kämppään parin viikon hostelliasumisen kanssa.
Hostelliasumisesta puheenollen: hostelliasujia on kolmea eri tyyppiä: 1) rauhallinen, ystävällinen ja hiljainen yksinmatkustaja 2) kunnon Madventures-travelleri, jonka rinkka, kumisaappaat, retkeilypatja, koottava grilli javeitsikokoelma vievät koko hostellihuoneesta puolet tilasta 3) äänekäs naislauma, jotka ovat tulleet vähän bilettään ja PUHUMAAN TOISILLEEN TÄYSIÄ! Miksi aina päädyn tekemisiin kahden jälkimmäisen kanssa?
Nykyinen kimppakommuuniasumus on silkkaa luksusta verrattuna hostelleihin. Onhan tämä moderni, säännöllisesti kunnostettu, ääni- ja ilmaeristetty omakotitalo. Vessa ei vedä ilman kymmenen sekunnin rämpyttämistä, yöllä on kylmä, vettä tulee niinkuin länsimaisessa hyvinvointivaltiossa pitääkin, eli kahdesta hanasta, toisesta liian kylmää ja toisesta liian kuumaa. Lisäksi kun tämän lukaalin (joka, huhujen mukaan, on vielä todennäköisesti laiton) jakaa viiden kiinalaisen, yhden kissan ja hämähäkkiperheen kanssa ei voisi olla tyytyväisempi.
Oikeasti viihdyn ihan hyvin ja nautin täällä elämisestä, mutta koska en osaa kirjoittaa positiivisesti, niin menköön näin.
Kämppäkaverit ovatkin oma lukunsa. Ensimmäisenä niitä oli kaksi. Toinen vinosilmä, Dennis (huomatkaa, että kaikilla kiinalaisilla on englanninkielinen nimi, salakavalat kommunistit), osoittautui hyväksi tyypiksi huikealla aksentilla ja vajailla Englannin kielen taidoilla. Pari viikkoa taisi kestää, kun sain edes yhdestä lauseesta selvää. Toinen kaveri, jonka nimi jäi arvoitukseksi, mutta kutsuin häntä (lähinnä oman pääni sisällä) Kalsariksi. Nimi johtuu siitä, että en nähnyt kaveria kertaakaan niin, ettei hän olisi ollut pelkästään kalsareillaan. Kalsari väitti muuttavansa pois parin viikon jälkeen, ja niin tekikin, mutta en usko. Kalsari lienee tällä hetkellä jossain pimeässä puistossa ilahduttamassa viattomia naislenkkeilijöitä. (Vähän heikko vitsi, mutta en voinut vastustaa kiusausta.)
Kalsarin tilalle muutti Steve tai Scott, en ole vieläkään varma, kutsutaan vaikka SS:ksi (en pystynyt taaskaan vastustamaan ensimmäistä vaikeasti ymmärrettävää Lost-vitsiä ja sen jälkeistä natsivitsiä). SS on maailman ainoa keltainen musta, jota ei ole ammuttu synkällä kujalla pimeän huumekaupan jälkipuinneissa. Tämän gangsterin aksentista ei saa mitään selvää ja kaveri viettääkin päivät lähinnä kuunnellen rakastaja-RnB:tä tai puhuen kännykkään organisoiden laittomuuksia tai vahvistaen maskuliinisuuttaan esineellistäen naisia. SS:n jälkeen ilmestyi kaksi naispuolista kiinalaista ja yksi pidempään täällä asunut kiinalainen tietokonemestari Don (Corleone). Tytöistä itseäni miellyttää varsinkin toinen, joka ei ole tainnut vieläkään sanoa minulle muuta kun "Hi!" vilkuttaen samalla tyhmästi. Samalla tavalla jokainen kerta.
Koska löydän suuria vaikeuksia siitä, että mitä näen kertomisen arvoiseksi ja kiinnostaako tämä edes ketään muuta kun omaa äitiäni, niin alan vakavasti pohtimaan paniikkiratkaisua: koko tekstin deletoimista.
Tässä kaikki tältä erää. Ajatuksena on lähinnä kirjoitella tähän omia ajatuksia. (Tuo oli varmasti tyhmin lause, jonka olen ikinä kirjoittanut.) Hittoon siis kronologia, mutta teemana pysyköön kuitenkin yleinen arkipäiväisten asioiden ihmettely ja kummallisuudet. Koska suurin osa blogeista, jotka koskevat ulkomailla asumista sisältävät lähinnä hehkutusta, iloa ja hattaraa, niin tämä sisältäköön kuivaa vähättelyä ja vitsejä, jotka naurattavat lähinnä kirjoittajaa.
Näin muuten ensimmäisen kengurun luonnossa road tripilläni (se oli kuollut), jota ajattelin käsitellä seuraavassa postauksessani, joka sisältää noin 48 tuntia shotgunilla istumista vieressäni kaveri, jonka kanssa matkustamispersoonallisuudet eivät napanneet yhteen. Hienoja maisemia, nukkumista autossa ja paria päivää tummassa autossa istumista ilman suihkua haisten kuolemalle, eli juuri sitä glamouria, jota jokainen itseäänkunnioittava johannatukiainen haluaa elämäänsä. Eiköhän luvassa olisi silloin valokuviakin ja jossain vaiheessa aion nostaa esille myös kiinalaisten päivärytmin sekä innokkaan säntäilyn ympäri kämppää, joka ajoittuu aikalailla kymmenen pintaan illalla. (Tuntuu ihan siltä tyypiltä, joka on aina elokuvatrailereissa kertoessani mitä on luvassa, eikä tämä johdu pelkästään siitä, että olen katsonut liikaa Pablo Franciscon stand-uppia.)
Toistan vielä: Oikeasti viihdyn ihan hyvin ja nautin täällä elämisestä, koska olen idiootti.
Tänään 15. huhtikuuta paikkana on Sydney, Australia ja ihmettelen, että kuinka nopeasti voi sekamelskan jälkeen kotiutua. Stressiä, pureskeltuja kynsiä ja ääretön määrä omatoimista organisointia on johdattanut tilanteeseen, että kaiken pitäisi olla kunnossa ja mitää yllätyksiä ei pitäisi tulla. Jep, varmasti. (Kuinka mahtavan pessimistinen olenkaan!)
Opiskelen siis yliopistossa nimeltä Macquarie, joka sijaitsee Sydneyn keskustasta noin neljänkymmenen minuutin bussi-, juna-, metromatkan päässä. Miksi? Koska olen outo ja neuroottisesti haeudun tilanteisiin, jossa olen mahdollisimman kaukana kaikesta tutusta, jotta pysyn virikkeisenä. Vaikka Australiassa opiskeleminen onkin ollut pitkän linjan suunnitelma, tänne lähtö tuli varmistetuksi pari viikkoa ennen elämän pakkaamista kahteen matkalaukkuun.
Tuntuu ihmeelliseltä kirjoittaa tapahtumista, jotka sijoittuvan neljännesvuoden taakse. Miten muistelmien kirjoittajat onnistuvat kirjoittamaan yksityiskohtaisesti tapahtumista neljännesvuosisadan takaa? (Tai minulla on vain keskimääräistä huonompi muisti.)
Vietettyäni melkein neljäkymmentä tuntia pyöritellen peukaloita odotushuoneissa ja katsellen leffoja penkeiltä, joita ei ole suunniteltu kääpiöitä isoimmille, löysin itseni paahtavasta suurkaupungista toisella puolella palloa. Ja mikä parasta, nautin siitä suunnattomasti.
Koska olin kouluilmoittautumisessa ns. "vähän myöhässä" byrokratia otti osansa ja yksinäistä skandinaavia pyöriteltiin paikasta toiseen. Lopulta sain aloitettua opiskelut, hoidettua viisumin ja muutettua kämppään parin viikon hostelliasumisen kanssa.
Hostelliasumisesta puheenollen: hostelliasujia on kolmea eri tyyppiä: 1) rauhallinen, ystävällinen ja hiljainen yksinmatkustaja 2) kunnon Madventures-travelleri, jonka rinkka, kumisaappaat, retkeilypatja, koottava grilli javeitsikokoelma vievät koko hostellihuoneesta puolet tilasta 3) äänekäs naislauma, jotka ovat tulleet vähän bilettään ja PUHUMAAN TOISILLEEN TÄYSIÄ! Miksi aina päädyn tekemisiin kahden jälkimmäisen kanssa?
Nykyinen kimppakommuuniasumus on silkkaa luksusta verrattuna hostelleihin. Onhan tämä moderni, säännöllisesti kunnostettu, ääni- ja ilmaeristetty omakotitalo. Vessa ei vedä ilman kymmenen sekunnin rämpyttämistä, yöllä on kylmä, vettä tulee niinkuin länsimaisessa hyvinvointivaltiossa pitääkin, eli kahdesta hanasta, toisesta liian kylmää ja toisesta liian kuumaa. Lisäksi kun tämän lukaalin (joka, huhujen mukaan, on vielä todennäköisesti laiton) jakaa viiden kiinalaisen, yhden kissan ja hämähäkkiperheen kanssa ei voisi olla tyytyväisempi.
Oikeasti viihdyn ihan hyvin ja nautin täällä elämisestä, mutta koska en osaa kirjoittaa positiivisesti, niin menköön näin.
Kämppäkaverit ovatkin oma lukunsa. Ensimmäisenä niitä oli kaksi. Toinen vinosilmä, Dennis (huomatkaa, että kaikilla kiinalaisilla on englanninkielinen nimi, salakavalat kommunistit), osoittautui hyväksi tyypiksi huikealla aksentilla ja vajailla Englannin kielen taidoilla. Pari viikkoa taisi kestää, kun sain edes yhdestä lauseesta selvää. Toinen kaveri, jonka nimi jäi arvoitukseksi, mutta kutsuin häntä (lähinnä oman pääni sisällä) Kalsariksi. Nimi johtuu siitä, että en nähnyt kaveria kertaakaan niin, ettei hän olisi ollut pelkästään kalsareillaan. Kalsari väitti muuttavansa pois parin viikon jälkeen, ja niin tekikin, mutta en usko. Kalsari lienee tällä hetkellä jossain pimeässä puistossa ilahduttamassa viattomia naislenkkeilijöitä. (Vähän heikko vitsi, mutta en voinut vastustaa kiusausta.)
Kalsarin tilalle muutti Steve tai Scott, en ole vieläkään varma, kutsutaan vaikka SS:ksi (en pystynyt taaskaan vastustamaan ensimmäistä vaikeasti ymmärrettävää Lost-vitsiä ja sen jälkeistä natsivitsiä). SS on maailman ainoa keltainen musta, jota ei ole ammuttu synkällä kujalla pimeän huumekaupan jälkipuinneissa. Tämän gangsterin aksentista ei saa mitään selvää ja kaveri viettääkin päivät lähinnä kuunnellen rakastaja-RnB:tä tai puhuen kännykkään organisoiden laittomuuksia tai vahvistaen maskuliinisuuttaan esineellistäen naisia. SS:n jälkeen ilmestyi kaksi naispuolista kiinalaista ja yksi pidempään täällä asunut kiinalainen tietokonemestari Don (Corleone). Tytöistä itseäni miellyttää varsinkin toinen, joka ei ole tainnut vieläkään sanoa minulle muuta kun "Hi!" vilkuttaen samalla tyhmästi. Samalla tavalla jokainen kerta.
Koska löydän suuria vaikeuksia siitä, että mitä näen kertomisen arvoiseksi ja kiinnostaako tämä edes ketään muuta kun omaa äitiäni, niin alan vakavasti pohtimaan paniikkiratkaisua: koko tekstin deletoimista.
Tässä kaikki tältä erää. Ajatuksena on lähinnä kirjoitella tähän omia ajatuksia. (Tuo oli varmasti tyhmin lause, jonka olen ikinä kirjoittanut.) Hittoon siis kronologia, mutta teemana pysyköön kuitenkin yleinen arkipäiväisten asioiden ihmettely ja kummallisuudet. Koska suurin osa blogeista, jotka koskevat ulkomailla asumista sisältävät lähinnä hehkutusta, iloa ja hattaraa, niin tämä sisältäköön kuivaa vähättelyä ja vitsejä, jotka naurattavat lähinnä kirjoittajaa.
Näin muuten ensimmäisen kengurun luonnossa road tripilläni (se oli kuollut), jota ajattelin käsitellä seuraavassa postauksessani, joka sisältää noin 48 tuntia shotgunilla istumista vieressäni kaveri, jonka kanssa matkustamispersoonallisuudet eivät napanneet yhteen. Hienoja maisemia, nukkumista autossa ja paria päivää tummassa autossa istumista ilman suihkua haisten kuolemalle, eli juuri sitä glamouria, jota jokainen itseäänkunnioittava johannatukiainen haluaa elämäänsä. Eiköhän luvassa olisi silloin valokuviakin ja jossain vaiheessa aion nostaa esille myös kiinalaisten päivärytmin sekä innokkaan säntäilyn ympäri kämppää, joka ajoittuu aikalailla kymmenen pintaan illalla. (Tuntuu ihan siltä tyypiltä, joka on aina elokuvatrailereissa kertoessani mitä on luvassa, eikä tämä johdu pelkästään siitä, että olen katsonut liikaa Pablo Franciscon stand-uppia.)
Toistan vielä: Oikeasti viihdyn ihan hyvin ja nautin täällä elämisestä, koska olen idiootti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
