Simmon vaatimuksesta vielä elokuun aikana julkaistu kirjoitus

Aika on ollut minulle aina mystinen käsite. Koska uskon vankasti tieteeseen, en myöskään usko aikaan, kuten useimmat. Aika on vain atomien liikettä. Aikaa ei ole olemassa, mutta kellot ovat. Jos et käsitä mitä tarkoitan, älä välitä, ei tämä ole kovin pitkälle mietitty teoria.

Ihmiset ovat keksineet kellon, joka mittaa tätä ns. aikaa. Ajan perusyksikkö on sekunti, kuusikymmentä sekuntia on minuutti, kuusikymmentä minuuttia on tunti, kaksikymmentäneljä tuntia on päivä ja kolmesataakuusikymmentäviisi päivää on vuosi. Ihmiset ovat luoneet kalenterin, joka mittaa aikaa ja jakaa sen sykleihin. Näiden ajan määreiden ja kalenterin avulla myös rytmitämme elämämme. Kello kertoo mitä teemme, milloin teemme.

Kelloista johtuen meidän pitää olla jossain paikassa tiettyyn aikaan. Yleensä elämämme myös rytmittyy niin, että olemme tiettyinä viikonpäivinä tietyssä paikassa aina samaan aikaan. Samana kellonaikana. Koska en voi vaikuttaa siihen, koska luento tai koulutunti alkaa, olen ajan orja. Minä olen tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Viikottain. Tätä kai kutsutaan arkielämäksi.

Taas tästä johtuen kävelen kotoani samaa reittiä ja samoihin aikoihin joka viikonpäivä. Jos en heittäydy radikaaliksi ja esimerkiksi kävele jotain muuta reittiä vaihtelun vuoksi, mutta hukaten aikaa, kohtaan myös ihmisiä, jotka ovat oravanpyörässä kuten minäkin. Samanlaisia kellon orjia, joiden pitää olla tiettyyn aikaan tietyssä paikassa.

Koska pelkään ihmisiä (ja varsinkin semmoisia, joita en tunne), tämä aiheuttaa minulle hämmentäviä tilanteita. Käytän kolmea esimerkkiä:

Esimerkki nro. 1: Lähinaapurin herrasmies, joka kastelee kukkiaan oikoreittini varrella keskiviikkoisin kello kymmenen aamulla. Herralla löytyy komea purjevene, undulaatteja häkissä ja ystävällinen tervehdys joka aamu. Tämän ystävällisen gentlemannin kanssa haluaisin purjeveneilemään ja polttamaan piippua… mutta enhän minä oikeasti tunne häntä. Kommunikaatiomme rajoittuu kolmeen sanaan: ”How are you?” (Välillä tosin tekisi mieli sanoa, että ”minä rakastan sinua” tai jotain muuta vaihtelevaa.)

Esimerkki nro. 2: Läheisen elintarvikekaupan takapiha, jossa kärttyisät kassaneidit polttavat röökiä ja tuijottelevat kengänkärkiään kävellessäni ohi. Sattumoisin tämä on lähikauppani ja juuri samat kassaneidit ovat itse kaupassa kaikkein iloisimpina kyselemässä kuulmisia tai minkälainen koulupäivä sulla tänään oli.

Esimerkki nro. 3: Tyttö, joka kävelee maanantaisin viimeisten (ja ensimmäisten) liikennevalojen jälkeen vähän ennen bussipysäkkiä vastaan. Koska on äärimmäisen kiusallista, että joku viehättävä tyttö kävelee ohi, niin olen keksinyt muutamia pakokeinoja. On ovelaa esimerkiksi saada tekstiviesti juuri tietyyn aikaan tietyssä paikassa kolme peräkkäistä maantaita. Jos taas en satu saamaan tekstiviestiä juuri 09:52 maanantaina, niin ainahan voi bongata esimerkiksi mielenkiintoisen pilven, bussipysäkkimainoksen tai pikkukiven. Olen toisaalta myös miettinyt muutamia tilanteen keveyttäviä tempauksia, kuten episodi, jossa otan vähän ennen kohtaamista kaikki vaatteet pois ja kävelen vastaan alasti. Toisena vaihtoehtona on yllättävä, mutta poikamaisen vekkuli jalkakamppi.

Onneksi tähän kellojen hallitsemaan arkielämään on joitain piristäviä poikkeuksia. Näitäkin esimerkkejä löytyy kolme:

Esimerkki nro. 1: Kasuaaliin veryttelypukuun sonnustautunut nuorehko kaveri, joka iltapäivälenkilleen on ottanut mukaan läppärin, josta katselee uusinta blockbusteria. Jotkut vielä väittävät, etteivät miehet pysty tekemään kahta asiaa samaan aikaan. Tämä kaveri lenkkeilee ja katselee leffaa samaan aikaan!

Esimerkki nro 2: Satunnainen pikkulapsi, joka juoksee kohti, pysähtyy, haukkuu homoksi ja juoksee pakoon. Pettämätön taktiikka.

Esimerkki nro. 3: Puskasta esiin lentävä papukaijakaksikko, joista toinen tömähtää suoraan rintaan. En edes tiedä miksi tätä voisi kutsua. Papukaijakolari?

Nämä hetket auttavat yksilöä kestämään arkielämää ja uskomaan, että maailmassa on vielä jäljellä hyvyyttä. Sekä uskomaan, että se jalkakamppi on hyvä idea. (No aina kun katon pois päin niin sekin kattoo, ehkä se ajattelee, että ei kehtaa kattoo, kun toi ei tykkää, kun se kattoo aina pois, mut ei arvaa, että mää ajattelen samoin, tai sitten se oikeesti kattookin pois ja mää vaan kuvittelen, mutta entäs jos mää kuvittelenkin, että se kuvittelee, että mää kuvittelen jne.)