Missä on Lucy Hyvärinen?

Koska olen laiska paskiainen, joka laiminlyö vankan kolmen ihmisen lukijakuntani päivittämällä blogiani aktiivisesti (melkein unohtaen pariksi kuukaudeksi), päätin palata kuvioihin. Hemmetti, tällä päivitystahdilla taidan kirjoitella pelkästään itselleni. Älkää unohtako minua, pliis.

Viimeisen päivityksen ja tämän väliin on mahtunut paljon tavaraa: tenttikuukausi, joka oli hämmentävän helppo, arvosanojen saanti, kuukauden reissu kotilandiaan, Rockfestivaali Naamat, joiden jälkeisestä krapulasta kärsin vielä torstaina. Naamat ovat huikea tapahtuma, jonka ansiosta opin arvostamaan globalisaatiota. Hetkessä yksi, olen katsomassa latvialaista ska-bändiä esiintymässä ladossa Muuramessa ja tästä noin 72 tuntia eteenpäin, hetkessä kaksi, seison raskaassa kenttävarustuksessa täpötäydessä sydneyläisessä metrossa. Huikeaa.

Jos joku ei jaksa lukea paria kolmea päivää elämästäni, niin hyppää suoraan tekstin loppuun. Lopussa on haiku.

Kotona (eli tässä murjussa, jota kodiksi kutsun) olikin kaikki vinksin vonksin. Päätin päivitellä hämmennystäni päivittäin, julkaisten lopputuloksen sitten kun hämmennys laantuu.

Keskiviikko (Päivä 1): Saavun kotikuistille raskaan matkan jälkeen ja ihmettelen, että mitä helvettiä, ovi on lukossa. Kertaakaan kiinalaiskommuunissa asuessani ovi ei ole ollut lukossa. Avaan oven ja kävelen keittiöön ja huomaan, että suurin osa kiinalaisten tavaroista on mystisesti kadonnut (mukana myös ainakin yksi oma lautaseni ja yksi oma kattilani). Kaikesta päätellen kaikki kiinalaiset ovat muuttaneet pois ja gangsta-kinukin tilalle on muuttanut mystinen henkilö, joka tavaroista päätellen on ei-kiinalainen. Missä on rakkaat kiinalaiseni? Onko minut jätetty yksin jonkun mahdollisesti eurooppalaisen kanssa? Missä helvetissä on minun kissani? Missä on Lucy Hyvärinen? Nämä kysymykset mielessä menen samantien pehkuihin nukkumaan ja röhnöttölemään, kuullen hajanaisia elämän ääniä paperinohuiden seinien takaa. Peloissani tästä pistin korvatulpat korviini ja sujahdin vielä tiukemmin vällyjen alle. Miksei Lucy Hyvärinen jo raavi oveani?

Torstai (Päivä 2): Herään vuokraemännän pitämään asuntoesittelyyn oveni takana. Pelästyksen jälkeen kuulen, että kyseessä on saksalainen heppu, joka ilmeisesti on muuttamassa vastakkaiseen huoneeseen. Huh, saksalainen? Missä on kiinalaiset? Missä on Lucy Hyvärinen? Saan landlordin puheesta myös selville, että gangsta-kiinalaisen tilalle muuttanut on indian. Intialainen vai intiaani? Toivottavasti intiaani! Intia intiaaneille! Myöhemmin illalla mennessäni keittiöön valmistamaan kulinaristista erikoisuuttani, kuppinuudeleita, paikalle ilmestyy suosikkikiinalaiseni Dennis. Hip hip hurraa! Dennikseltä saamani informaation mukaan kaikki muut kiinalaiset ovat muuttaneet pois (tämän lisäksi hänkin muuttaa huomenna), huominen ainoa kämppäkaverini ei ole intiaani, vaan intialainen (olisihan se pitänyt arvata, koska kämpästä ei löytynyt yhtään tomahawkia tai skalpeerattua päänahkaa) ja Lucy Hyvärinen on hengissä. Kaksi hurraa-huutoa: Hurraa! Hurraa! Mutta missä ihmeessä se on? Missä on Lucy Hyvärinen? Koska tapaan tämän intialaisen, jotta pääsen tavaamaan nimeni hänelle ainakin kolme kertaa? Nämä ajatuksen mielessä painun taas nukkumaan.

Perjantai (Päivä 3): Vihdoinkin se tapahtui. Yöllä kävin tyhjentämässä rakkoa, kun meinasin kompastua lattialla makaavaan solukasaan. Lucy Hyvärinen on palannut! Taisin astua sen päälle, koska säntäsi niin nopeasti karkuun. Tänä päivänä kämppääni muutti korelainen… eikä tästä päivästä oikeastaan muuta. Tai mistään muustakaan päivästä. Olkoon tämä tässä.

Tässä vielä lupaamani haiku:

kovan krapulan
Rockfestivaali Naamat
minulle toi, oi

Surkea haiku. Yhtä surkea kuin minä, joka kirjoittaa kaksi päivää reaaliajassa, jonka jälkeen lamaannuttaa itsensä ja kirjoittaa kolmannesta päivästä vasta tiistaina tyhjällä mielellä. Vieläkään en ole nähnyt intialaista ja pelkään, että se vielä luulee otsassa punoittavaa finniä kastimerkiksi.

Ehkä ensi kerralla paremmin…