15. huhtikuuta 2009

Kyhäsin puitteet tällä blogille kolme ja puoli kuukautta sitten aikomuksenani pitää kohtuu kurinalaisesti ajatukset kasassa koskien pidemän puoleista reissuani suoraan alaspäin. Muistan vielä hetken 30. joulukuuta 2008 Viiala, Suomi. Kärvistelin epätoivossa, ihmetyksessä ja jännityksessä, joka vatsassa olevien perhosten sijaan muistutti lähinnä armeijaa piikkikaloja. Koska olen laiska, saamaton ja vielä kerran saamaton, sain vasta nyt aikaan kirjoittaa edes jotain.

Tänään 15. huhtikuuta paikkana on Sydney, Australia ja ihmettelen, että kuinka nopeasti voi sekamelskan jälkeen kotiutua. Stressiä, pureskeltuja kynsiä ja ääretön määrä omatoimista organisointia on johdattanut tilanteeseen, että kaiken pitäisi olla kunnossa ja mitää yllätyksiä ei pitäisi tulla. Jep, varmasti. (Kuinka mahtavan pessimistinen olenkaan!)

Opiskelen siis yliopistossa nimeltä Macquarie, joka sijaitsee Sydneyn keskustasta noin neljänkymmenen minuutin bussi-, juna-, metromatkan päässä. Miksi? Koska olen outo ja neuroottisesti haeudun tilanteisiin, jossa olen mahdollisimman kaukana kaikesta tutusta, jotta pysyn virikkeisenä. Vaikka Australiassa opiskeleminen onkin ollut pitkän linjan suunnitelma, tänne lähtö tuli varmistetuksi pari viikkoa ennen elämän pakkaamista kahteen matkalaukkuun.

Tuntuu ihmeelliseltä kirjoittaa tapahtumista, jotka sijoittuvan neljännesvuoden taakse. Miten muistelmien kirjoittajat onnistuvat kirjoittamaan yksityiskohtaisesti tapahtumista neljännesvuosisadan takaa? (Tai minulla on vain keskimääräistä huonompi muisti.)

Vietettyäni melkein neljäkymmentä tuntia pyöritellen peukaloita odotushuoneissa ja katsellen leffoja penkeiltä, joita ei ole suunniteltu kääpiöitä isoimmille, löysin itseni paahtavasta suurkaupungista toisella puolella palloa. Ja mikä parasta, nautin siitä suunnattomasti.

Koska olin kouluilmoittautumisessa ns. "vähän myöhässä" byrokratia otti osansa ja yksinäistä skandinaavia pyöriteltiin paikasta toiseen. Lopulta sain aloitettua opiskelut, hoidettua viisumin ja muutettua kämppään parin viikon hostelliasumisen kanssa.

Hostelliasumisesta puheenollen: hostelliasujia on kolmea eri tyyppiä: 1) rauhallinen, ystävällinen ja hiljainen yksinmatkustaja 2) kunnon Madventures-travelleri, jonka rinkka, kumisaappaat, retkeilypatja, koottava grilli javeitsikokoelma vievät koko hostellihuoneesta puolet tilasta 3) äänekäs naislauma, jotka ovat tulleet vähän bilettään ja PUHUMAAN TOISILLEEN TÄYSIÄ! Miksi aina päädyn tekemisiin kahden jälkimmäisen kanssa?

Nykyinen kimppakommuuniasumus on silkkaa luksusta verrattuna hostelleihin. Onhan tämä moderni, säännöllisesti kunnostettu, ääni- ja ilmaeristetty omakotitalo. Vessa ei vedä ilman kymmenen sekunnin rämpyttämistä, yöllä on kylmä, vettä tulee niinkuin länsimaisessa hyvinvointivaltiossa pitääkin, eli kahdesta hanasta, toisesta liian kylmää ja toisesta liian kuumaa. Lisäksi kun tämän lukaalin (joka, huhujen mukaan, on vielä todennäköisesti laiton) jakaa viiden kiinalaisen, yhden kissan ja hämähäkkiperheen kanssa ei voisi olla tyytyväisempi.

Oikeasti viihdyn ihan hyvin ja nautin täällä elämisestä, mutta koska en osaa kirjoittaa positiivisesti, niin menköön näin.

Kämppäkaverit ovatkin oma lukunsa. Ensimmäisenä niitä oli kaksi. Toinen vinosilmä, Dennis (huomatkaa, että kaikilla kiinalaisilla on englanninkielinen nimi, salakavalat kommunistit), osoittautui hyväksi tyypiksi huikealla aksentilla ja vajailla Englannin kielen taidoilla. Pari viikkoa taisi kestää, kun sain edes yhdestä lauseesta selvää. Toinen kaveri, jonka nimi jäi arvoitukseksi, mutta kutsuin häntä (lähinnä oman pääni sisällä) Kalsariksi. Nimi johtuu siitä, että en nähnyt kaveria kertaakaan niin, ettei hän olisi ollut pelkästään kalsareillaan. Kalsari väitti muuttavansa pois parin viikon jälkeen, ja niin tekikin, mutta en usko. Kalsari lienee tällä hetkellä jossain pimeässä puistossa ilahduttamassa viattomia naislenkkeilijöitä. (Vähän heikko vitsi, mutta en voinut vastustaa kiusausta.)

Kalsarin tilalle muutti Steve tai Scott, en ole vieläkään varma, kutsutaan vaikka SS:ksi (en pystynyt taaskaan vastustamaan ensimmäistä vaikeasti ymmärrettävää Lost-vitsiä ja sen jälkeistä natsivitsiä). SS on maailman ainoa keltainen musta, jota ei ole ammuttu synkällä kujalla pimeän huumekaupan jälkipuinneissa. Tämän gangsterin aksentista ei saa mitään selvää ja kaveri viettääkin päivät lähinnä kuunnellen rakastaja-RnB:tä tai puhuen kännykkään organisoiden laittomuuksia tai vahvistaen maskuliinisuuttaan esineellistäen naisia. SS:n jälkeen ilmestyi kaksi naispuolista kiinalaista ja yksi pidempään täällä asunut kiinalainen tietokonemestari Don (Corleone). Tytöistä itseäni miellyttää varsinkin toinen, joka ei ole tainnut vieläkään sanoa minulle muuta kun "Hi!" vilkuttaen samalla tyhmästi. Samalla tavalla jokainen kerta.

Koska löydän suuria vaikeuksia siitä, että mitä näen kertomisen arvoiseksi ja kiinnostaako tämä edes ketään muuta kun omaa äitiäni, niin alan vakavasti pohtimaan paniikkiratkaisua: koko tekstin deletoimista.

Tässä kaikki tältä erää. Ajatuksena on lähinnä kirjoitella tähän omia ajatuksia. (Tuo oli varmasti tyhmin lause, jonka olen ikinä kirjoittanut.) Hittoon siis kronologia, mutta teemana pysyköön kuitenkin yleinen arkipäiväisten asioiden ihmettely ja kummallisuudet. Koska suurin osa blogeista, jotka koskevat ulkomailla asumista sisältävät lähinnä hehkutusta, iloa ja hattaraa, niin tämä sisältäköön kuivaa vähättelyä ja vitsejä, jotka naurattavat lähinnä kirjoittajaa.

Näin muuten ensimmäisen kengurun luonnossa road tripilläni (se oli kuollut), jota ajattelin käsitellä seuraavassa postauksessani, joka sisältää noin 48 tuntia shotgunilla istumista vieressäni kaveri, jonka kanssa matkustamispersoonallisuudet eivät napanneet yhteen. Hienoja maisemia, nukkumista autossa ja paria päivää tummassa autossa istumista ilman suihkua haisten kuolemalle, eli juuri sitä glamouria, jota jokainen itseäänkunnioittava johannatukiainen haluaa elämäänsä. Eiköhän luvassa olisi silloin valokuviakin ja jossain vaiheessa aion nostaa esille myös kiinalaisten päivärytmin sekä innokkaan säntäilyn ympäri kämppää, joka ajoittuu aikalailla kymmenen pintaan illalla. (Tuntuu ihan siltä tyypiltä, joka on aina elokuvatrailereissa kertoessani mitä on luvassa, eikä tämä johdu pelkästään siitä, että olen katsonut liikaa Pablo Franciscon stand-uppia.)

Toistan vielä: Oikeasti viihdyn ihan hyvin ja nautin täällä elämisestä, koska olen idiootti.