Aika on ollut minulle aina mystinen käsite. Koska uskon vankasti tieteeseen, en myöskään usko aikaan, kuten useimmat. Aika on vain atomien liikettä. Aikaa ei ole olemassa, mutta kellot ovat. Jos et käsitä mitä tarkoitan, älä välitä, ei tämä ole kovin pitkälle mietitty teoria.
Ihmiset ovat keksineet kellon, joka mittaa tätä ns. aikaa. Ajan perusyksikkö on sekunti, kuusikymmentä sekuntia on minuutti, kuusikymmentä minuuttia on tunti, kaksikymmentäneljä tuntia on päivä ja kolmesataakuusikymmentäviisi päivää on vuosi. Ihmiset ovat luoneet kalenterin, joka mittaa aikaa ja jakaa sen sykleihin. Näiden ajan määreiden ja kalenterin avulla myös rytmitämme elämämme. Kello kertoo mitä teemme, milloin teemme.
Kelloista johtuen meidän pitää olla jossain paikassa tiettyyn aikaan. Yleensä elämämme myös rytmittyy niin, että olemme tiettyinä viikonpäivinä tietyssä paikassa aina samaan aikaan. Samana kellonaikana. Koska en voi vaikuttaa siihen, koska luento tai koulutunti alkaa, olen ajan orja. Minä olen tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Viikottain. Tätä kai kutsutaan arkielämäksi.
Taas tästä johtuen kävelen kotoani samaa reittiä ja samoihin aikoihin joka viikonpäivä. Jos en heittäydy radikaaliksi ja esimerkiksi kävele jotain muuta reittiä vaihtelun vuoksi, mutta hukaten aikaa, kohtaan myös ihmisiä, jotka ovat oravanpyörässä kuten minäkin. Samanlaisia kellon orjia, joiden pitää olla tiettyyn aikaan tietyssä paikassa.
Koska pelkään ihmisiä (ja varsinkin semmoisia, joita en tunne), tämä aiheuttaa minulle hämmentäviä tilanteita. Käytän kolmea esimerkkiä:
Esimerkki nro. 1: Lähinaapurin herrasmies, joka kastelee kukkiaan oikoreittini varrella keskiviikkoisin kello kymmenen aamulla. Herralla löytyy komea purjevene, undulaatteja häkissä ja ystävällinen tervehdys joka aamu. Tämän ystävällisen gentlemannin kanssa haluaisin purjeveneilemään ja polttamaan piippua… mutta enhän minä oikeasti tunne häntä. Kommunikaatiomme rajoittuu kolmeen sanaan: ”How are you?” (Välillä tosin tekisi mieli sanoa, että ”minä rakastan sinua” tai jotain muuta vaihtelevaa.)
Esimerkki nro. 2: Läheisen elintarvikekaupan takapiha, jossa kärttyisät kassaneidit polttavat röökiä ja tuijottelevat kengänkärkiään kävellessäni ohi. Sattumoisin tämä on lähikauppani ja juuri samat kassaneidit ovat itse kaupassa kaikkein iloisimpina kyselemässä kuulmisia tai minkälainen koulupäivä sulla tänään oli.
Esimerkki nro. 3: Tyttö, joka kävelee maanantaisin viimeisten (ja ensimmäisten) liikennevalojen jälkeen vähän ennen bussipysäkkiä vastaan. Koska on äärimmäisen kiusallista, että joku viehättävä tyttö kävelee ohi, niin olen keksinyt muutamia pakokeinoja. On ovelaa esimerkiksi saada tekstiviesti juuri tietyyn aikaan tietyssä paikassa kolme peräkkäistä maantaita. Jos taas en satu saamaan tekstiviestiä juuri 09:52 maanantaina, niin ainahan voi bongata esimerkiksi mielenkiintoisen pilven, bussipysäkkimainoksen tai pikkukiven. Olen toisaalta myös miettinyt muutamia tilanteen keveyttäviä tempauksia, kuten episodi, jossa otan vähän ennen kohtaamista kaikki vaatteet pois ja kävelen vastaan alasti. Toisena vaihtoehtona on yllättävä, mutta poikamaisen vekkuli jalkakamppi.
Onneksi tähän kellojen hallitsemaan arkielämään on joitain piristäviä poikkeuksia. Näitäkin esimerkkejä löytyy kolme:
Esimerkki nro. 1: Kasuaaliin veryttelypukuun sonnustautunut nuorehko kaveri, joka iltapäivälenkilleen on ottanut mukaan läppärin, josta katselee uusinta blockbusteria. Jotkut vielä väittävät, etteivät miehet pysty tekemään kahta asiaa samaan aikaan. Tämä kaveri lenkkeilee ja katselee leffaa samaan aikaan!
Esimerkki nro 2: Satunnainen pikkulapsi, joka juoksee kohti, pysähtyy, haukkuu homoksi ja juoksee pakoon. Pettämätön taktiikka.
Esimerkki nro. 3: Puskasta esiin lentävä papukaijakaksikko, joista toinen tömähtää suoraan rintaan. En edes tiedä miksi tätä voisi kutsua. Papukaijakolari?
Nämä hetket auttavat yksilöä kestämään arkielämää ja uskomaan, että maailmassa on vielä jäljellä hyvyyttä. Sekä uskomaan, että se jalkakamppi on hyvä idea. (No aina kun katon pois päin niin sekin kattoo, ehkä se ajattelee, että ei kehtaa kattoo, kun toi ei tykkää, kun se kattoo aina pois, mut ei arvaa, että mää ajattelen samoin, tai sitten se oikeesti kattookin pois ja mää vaan kuvittelen, mutta entäs jos mää kuvittelenkin, että se kuvittelee, että mää kuvittelen jne.)
keskiviikkona 26. elokuuta 2009
tiistaina 4. elokuuta 2009
Missä on Lucy Hyvärinen?
Koska olen laiska paskiainen, joka laiminlyö vankan kolmen ihmisen lukijakuntani päivittämällä blogiani aktiivisesti (melkein unohtaen pariksi kuukaudeksi), päätin palata kuvioihin. Hemmetti, tällä päivitystahdilla taidan kirjoitella pelkästään itselleni. Älkää unohtako minua, pliis.
Viimeisen päivityksen ja tämän väliin on mahtunut paljon tavaraa: tenttikuukausi, joka oli hämmentävän helppo, arvosanojen saanti, kuukauden reissu kotilandiaan, Rockfestivaali Naamat, joiden jälkeisestä krapulasta kärsin vielä torstaina. Naamat ovat huikea tapahtuma, jonka ansiosta opin arvostamaan globalisaatiota. Hetkessä yksi, olen katsomassa latvialaista ska-bändiä esiintymässä ladossa Muuramessa ja tästä noin 72 tuntia eteenpäin, hetkessä kaksi, seison raskaassa kenttävarustuksessa täpötäydessä sydneyläisessä metrossa. Huikeaa.
Jos joku ei jaksa lukea paria kolmea päivää elämästäni, niin hyppää suoraan tekstin loppuun. Lopussa on haiku.
Kotona (eli tässä murjussa, jota kodiksi kutsun) olikin kaikki vinksin vonksin. Päätin päivitellä hämmennystäni päivittäin, julkaisten lopputuloksen sitten kun hämmennys laantuu.
Keskiviikko (Päivä 1): Saavun kotikuistille raskaan matkan jälkeen ja ihmettelen, että mitä helvettiä, ovi on lukossa. Kertaakaan kiinalaiskommuunissa asuessani ovi ei ole ollut lukossa. Avaan oven ja kävelen keittiöön ja huomaan, että suurin osa kiinalaisten tavaroista on mystisesti kadonnut (mukana myös ainakin yksi oma lautaseni ja yksi oma kattilani). Kaikesta päätellen kaikki kiinalaiset ovat muuttaneet pois ja gangsta-kinukin tilalle on muuttanut mystinen henkilö, joka tavaroista päätellen on ei-kiinalainen. Missä on rakkaat kiinalaiseni? Onko minut jätetty yksin jonkun mahdollisesti eurooppalaisen kanssa? Missä helvetissä on minun kissani? Missä on Lucy Hyvärinen? Nämä kysymykset mielessä menen samantien pehkuihin nukkumaan ja röhnöttölemään, kuullen hajanaisia elämän ääniä paperinohuiden seinien takaa. Peloissani tästä pistin korvatulpat korviini ja sujahdin vielä tiukemmin vällyjen alle. Miksei Lucy Hyvärinen jo raavi oveani?
Torstai (Päivä 2): Herään vuokraemännän pitämään asuntoesittelyyn oveni takana. Pelästyksen jälkeen kuulen, että kyseessä on saksalainen heppu, joka ilmeisesti on muuttamassa vastakkaiseen huoneeseen. Huh, saksalainen? Missä on kiinalaiset? Missä on Lucy Hyvärinen? Saan landlordin puheesta myös selville, että gangsta-kiinalaisen tilalle muuttanut on indian. Intialainen vai intiaani? Toivottavasti intiaani! Intia intiaaneille! Myöhemmin illalla mennessäni keittiöön valmistamaan kulinaristista erikoisuuttani, kuppinuudeleita, paikalle ilmestyy suosikkikiinalaiseni Dennis. Hip hip hurraa! Dennikseltä saamani informaation mukaan kaikki muut kiinalaiset ovat muuttaneet pois (tämän lisäksi hänkin muuttaa huomenna), huominen ainoa kämppäkaverini ei ole intiaani, vaan intialainen (olisihan se pitänyt arvata, koska kämpästä ei löytynyt yhtään tomahawkia tai skalpeerattua päänahkaa) ja Lucy Hyvärinen on hengissä. Kaksi hurraa-huutoa: Hurraa! Hurraa! Mutta missä ihmeessä se on? Missä on Lucy Hyvärinen? Koska tapaan tämän intialaisen, jotta pääsen tavaamaan nimeni hänelle ainakin kolme kertaa? Nämä ajatuksen mielessä painun taas nukkumaan.
Perjantai (Päivä 3): Vihdoinkin se tapahtui. Yöllä kävin tyhjentämässä rakkoa, kun meinasin kompastua lattialla makaavaan solukasaan. Lucy Hyvärinen on palannut! Taisin astua sen päälle, koska säntäsi niin nopeasti karkuun. Tänä päivänä kämppääni muutti korelainen… eikä tästä päivästä oikeastaan muuta. Tai mistään muustakaan päivästä. Olkoon tämä tässä.
Tässä vielä lupaamani haiku:
kovan krapulan
Rockfestivaali Naamat
minulle toi, oi
Surkea haiku. Yhtä surkea kuin minä, joka kirjoittaa kaksi päivää reaaliajassa, jonka jälkeen lamaannuttaa itsensä ja kirjoittaa kolmannesta päivästä vasta tiistaina tyhjällä mielellä. Vieläkään en ole nähnyt intialaista ja pelkään, että se vielä luulee otsassa punoittavaa finniä kastimerkiksi.
Ehkä ensi kerralla paremmin…
Viimeisen päivityksen ja tämän väliin on mahtunut paljon tavaraa: tenttikuukausi, joka oli hämmentävän helppo, arvosanojen saanti, kuukauden reissu kotilandiaan, Rockfestivaali Naamat, joiden jälkeisestä krapulasta kärsin vielä torstaina. Naamat ovat huikea tapahtuma, jonka ansiosta opin arvostamaan globalisaatiota. Hetkessä yksi, olen katsomassa latvialaista ska-bändiä esiintymässä ladossa Muuramessa ja tästä noin 72 tuntia eteenpäin, hetkessä kaksi, seison raskaassa kenttävarustuksessa täpötäydessä sydneyläisessä metrossa. Huikeaa.
Jos joku ei jaksa lukea paria kolmea päivää elämästäni, niin hyppää suoraan tekstin loppuun. Lopussa on haiku.
Kotona (eli tässä murjussa, jota kodiksi kutsun) olikin kaikki vinksin vonksin. Päätin päivitellä hämmennystäni päivittäin, julkaisten lopputuloksen sitten kun hämmennys laantuu.
Keskiviikko (Päivä 1): Saavun kotikuistille raskaan matkan jälkeen ja ihmettelen, että mitä helvettiä, ovi on lukossa. Kertaakaan kiinalaiskommuunissa asuessani ovi ei ole ollut lukossa. Avaan oven ja kävelen keittiöön ja huomaan, että suurin osa kiinalaisten tavaroista on mystisesti kadonnut (mukana myös ainakin yksi oma lautaseni ja yksi oma kattilani). Kaikesta päätellen kaikki kiinalaiset ovat muuttaneet pois ja gangsta-kinukin tilalle on muuttanut mystinen henkilö, joka tavaroista päätellen on ei-kiinalainen. Missä on rakkaat kiinalaiseni? Onko minut jätetty yksin jonkun mahdollisesti eurooppalaisen kanssa? Missä helvetissä on minun kissani? Missä on Lucy Hyvärinen? Nämä kysymykset mielessä menen samantien pehkuihin nukkumaan ja röhnöttölemään, kuullen hajanaisia elämän ääniä paperinohuiden seinien takaa. Peloissani tästä pistin korvatulpat korviini ja sujahdin vielä tiukemmin vällyjen alle. Miksei Lucy Hyvärinen jo raavi oveani?
Torstai (Päivä 2): Herään vuokraemännän pitämään asuntoesittelyyn oveni takana. Pelästyksen jälkeen kuulen, että kyseessä on saksalainen heppu, joka ilmeisesti on muuttamassa vastakkaiseen huoneeseen. Huh, saksalainen? Missä on kiinalaiset? Missä on Lucy Hyvärinen? Saan landlordin puheesta myös selville, että gangsta-kiinalaisen tilalle muuttanut on indian. Intialainen vai intiaani? Toivottavasti intiaani! Intia intiaaneille! Myöhemmin illalla mennessäni keittiöön valmistamaan kulinaristista erikoisuuttani, kuppinuudeleita, paikalle ilmestyy suosikkikiinalaiseni Dennis. Hip hip hurraa! Dennikseltä saamani informaation mukaan kaikki muut kiinalaiset ovat muuttaneet pois (tämän lisäksi hänkin muuttaa huomenna), huominen ainoa kämppäkaverini ei ole intiaani, vaan intialainen (olisihan se pitänyt arvata, koska kämpästä ei löytynyt yhtään tomahawkia tai skalpeerattua päänahkaa) ja Lucy Hyvärinen on hengissä. Kaksi hurraa-huutoa: Hurraa! Hurraa! Mutta missä ihmeessä se on? Missä on Lucy Hyvärinen? Koska tapaan tämän intialaisen, jotta pääsen tavaamaan nimeni hänelle ainakin kolme kertaa? Nämä ajatuksen mielessä painun taas nukkumaan.
Perjantai (Päivä 3): Vihdoinkin se tapahtui. Yöllä kävin tyhjentämässä rakkoa, kun meinasin kompastua lattialla makaavaan solukasaan. Lucy Hyvärinen on palannut! Taisin astua sen päälle, koska säntäsi niin nopeasti karkuun. Tänä päivänä kämppääni muutti korelainen… eikä tästä päivästä oikeastaan muuta. Tai mistään muustakaan päivästä. Olkoon tämä tässä.
Tässä vielä lupaamani haiku:
kovan krapulan
Rockfestivaali Naamat
minulle toi, oi
Surkea haiku. Yhtä surkea kuin minä, joka kirjoittaa kaksi päivää reaaliajassa, jonka jälkeen lamaannuttaa itsensä ja kirjoittaa kolmannesta päivästä vasta tiistaina tyhjällä mielellä. Vieläkään en ole nähnyt intialaista ja pelkään, että se vielä luulee otsassa punoittavaa finniä kastimerkiksi.
Ehkä ensi kerralla paremmin…
keskiviikkona 13. toukokuuta 2009
13 Toukokuuta 2009
Kuten tiedätte/huomaatte olen uskomattoman charmantti ja karismaattinen uros. Johtuen tästä, olen jokaisessa tilanteessa vastakkaisen sukupuolen kanssa sanavalmis ja ihastuttava. Minulta, jos joltain, löytyy aina se oikea sananparsi ja ele viehättääkseni neidot.
Ajattelinkin jakaa muutaman tilanteen matkani varrelta, joissa olen päässyt toteuttamaan luontaisia lahjojani tositilanteessa. Olen tulkannut minun ja kyseisten neitojen keskustelut suomeksi, jotta perusjarnokin ymmärtäisi.
Ensimmäisenä kohtasin intialaista alkuperää (olettaisin) olevan ihastuttavan neitosen. Kyseessä on asiakaspalveluhenkinen arkipäivän tilanne, jossa minä olen kassan asiakkaana ja tyttö asiakaspalvelijana. Esitän kaksi versiota tapahtumasta, joista ensimmäisenä miten tilanne eteni mielestäni (huomioitavaa on, että näytän ja kuulostan Jason Stathamilta):
Kaunis Kassaneito: Moi! Mitä kuuluu?
Meikämandoliino: Moi! Ei hullumpaa. Mitä sulle?
KKN: Hyvää, kiitos kysymästä! *pyörittelee hiuksiaan*
MM: Ottaisin nämä. Sattuuko teiltä löytymään vielä Armanin mustaa solmiota?
KKN: Pieni hetki. *kysyy kollegaltaan*
MM: ... *iskee silmää*
KKN: Meiltä ei ikävä kyllä löydy, mutta sulla on ihana aksentti, mistä päin oot?
MM: Suomesta. *hymyilee*
KKN: Mää rakastan eurooppalaisia aksentteja. Ne on paljon söpömpiä kun paikalliset.
MM: Kiitos, kaunokainen.
KKN: Mää pistän tän Armanin puvun sulle vielä kassiin. Tässä kassi ja tässä vaihtorahat. Saisiko vielä olla neitsyyteni? *räpyttelee silmiään*
MM: Jos se on listalla.
KKN: *nauraa ja ihailee spartalaista jykevyyttäni*
MM: Tässä on käyntikorttini, jos vaikka tapaamme illallisen merkeissä.
KKN: Ihanaa! En voi odottaa! *pyörittelee hiuksiaan ja räpyttelee silmiään*
MM: *kävelee pois päin tervehtien tuttavallisesti vastaantulevaa Ian Thorpea*
Toisena versiona miten tilanne eteni todellisuudessa:
KKN: Moi! Mitä kuuluu?
MM: Moi! Ei hullumpaa. Mitä sulle?
KKN: Hyvää, kiitos kysymästä! *pyörittelee hiuksiaan*
MM: ...
KKN: ...
MM: Ööh...
KKN: Anteeks?
MM: Että mää ottaisin vielä parikymppiä käteisenä ulos, kiitos.
KKN: Ok. Sulla on ihana aksentti, mistä päin oot?
MM: Suomesta.
KKN: Mää rakastan eurooppalaisia aksentteja. Ne on paljon söpömpiä kun paikalliset.
MM: Heh, kiitos...
KKN: Mää pistän nää vielä sulle kassiin. Tässä kassi ja tässä vaihtorahat. Saisiko vielä olla muuta? *räpyttelee silmiään*
MM: ...
KKN: Okei. *nauraa* Nähdään myöhemmin.
MM: *lähtee kävelemään vastakkaiseen suuntaan uloskäynnistä*
Toinen mainitsemisen arvoinen tilanne tapahtui koulumme kirjastossa lainatessani kirjoja lainausautomaatilla. Kyseessä on tyttö, jonka olen sattumalta huomannut kampuksella. Minä siis kaikessa rauhassa palautan kirjoja, kun puskista huomaan kyseisen neitokaisen lähestyvän minua. Päässäni alkaa pyörimään vuosisadan rakkaustarina, joissa kukistan pahiksen ja ratsastan valkoisella ratsullani neito kainalossa auringonlaskuun. Keskustelumme meni suunnilleen näin:
Uskomattoman Kaunis Latinotyttö: Hei, voitko neuvoo minne nää kirjat palautetaan, kun mää en yhtään tiä. *hymyilee ja pyörittelee hiuksiaan*
Meikämandoliino: Asladidapimdomsa... viiiuh. *osoittaa UKL:n takana olevaa palautuslokeroa*
UKL: Okei. *hymyilee* Kiitos avusta.
MM: ...
Jumalan lahja maailman naisille... Kerroinko vielä, että olen myös ilmiömäinen kokki?
Ajattelinkin jakaa muutaman tilanteen matkani varrelta, joissa olen päässyt toteuttamaan luontaisia lahjojani tositilanteessa. Olen tulkannut minun ja kyseisten neitojen keskustelut suomeksi, jotta perusjarnokin ymmärtäisi.
Ensimmäisenä kohtasin intialaista alkuperää (olettaisin) olevan ihastuttavan neitosen. Kyseessä on asiakaspalveluhenkinen arkipäivän tilanne, jossa minä olen kassan asiakkaana ja tyttö asiakaspalvelijana. Esitän kaksi versiota tapahtumasta, joista ensimmäisenä miten tilanne eteni mielestäni (huomioitavaa on, että näytän ja kuulostan Jason Stathamilta):
Kaunis Kassaneito: Moi! Mitä kuuluu?
Meikämandoliino: Moi! Ei hullumpaa. Mitä sulle?
KKN: Hyvää, kiitos kysymästä! *pyörittelee hiuksiaan*
MM: Ottaisin nämä. Sattuuko teiltä löytymään vielä Armanin mustaa solmiota?
KKN: Pieni hetki. *kysyy kollegaltaan*
MM: ... *iskee silmää*
KKN: Meiltä ei ikävä kyllä löydy, mutta sulla on ihana aksentti, mistä päin oot?
MM: Suomesta. *hymyilee*
KKN: Mää rakastan eurooppalaisia aksentteja. Ne on paljon söpömpiä kun paikalliset.
MM: Kiitos, kaunokainen.
KKN: Mää pistän tän Armanin puvun sulle vielä kassiin. Tässä kassi ja tässä vaihtorahat. Saisiko vielä olla neitsyyteni? *räpyttelee silmiään*
MM: Jos se on listalla.
KKN: *nauraa ja ihailee spartalaista jykevyyttäni*
MM: Tässä on käyntikorttini, jos vaikka tapaamme illallisen merkeissä.
KKN: Ihanaa! En voi odottaa! *pyörittelee hiuksiaan ja räpyttelee silmiään*
MM: *kävelee pois päin tervehtien tuttavallisesti vastaantulevaa Ian Thorpea*
Toisena versiona miten tilanne eteni todellisuudessa:
KKN: Moi! Mitä kuuluu?
MM: Moi! Ei hullumpaa. Mitä sulle?
KKN: Hyvää, kiitos kysymästä! *pyörittelee hiuksiaan*
MM: ...
KKN: ...
MM: Ööh...
KKN: Anteeks?
MM: Että mää ottaisin vielä parikymppiä käteisenä ulos, kiitos.
KKN: Ok. Sulla on ihana aksentti, mistä päin oot?
MM: Suomesta.
KKN: Mää rakastan eurooppalaisia aksentteja. Ne on paljon söpömpiä kun paikalliset.
MM: Heh, kiitos...
KKN: Mää pistän nää vielä sulle kassiin. Tässä kassi ja tässä vaihtorahat. Saisiko vielä olla muuta? *räpyttelee silmiään*
MM: ...
KKN: Okei. *nauraa* Nähdään myöhemmin.
MM: *lähtee kävelemään vastakkaiseen suuntaan uloskäynnistä*
Toinen mainitsemisen arvoinen tilanne tapahtui koulumme kirjastossa lainatessani kirjoja lainausautomaatilla. Kyseessä on tyttö, jonka olen sattumalta huomannut kampuksella. Minä siis kaikessa rauhassa palautan kirjoja, kun puskista huomaan kyseisen neitokaisen lähestyvän minua. Päässäni alkaa pyörimään vuosisadan rakkaustarina, joissa kukistan pahiksen ja ratsastan valkoisella ratsullani neito kainalossa auringonlaskuun. Keskustelumme meni suunnilleen näin:
Uskomattoman Kaunis Latinotyttö: Hei, voitko neuvoo minne nää kirjat palautetaan, kun mää en yhtään tiä. *hymyilee ja pyörittelee hiuksiaan*
Meikämandoliino: Asladidapimdomsa... viiiuh. *osoittaa UKL:n takana olevaa palautuslokeroa*
UKL: Okei. *hymyilee* Kiitos avusta.
MM: ...
Jumalan lahja maailman naisille... Kerroinko vielä, että olen myös ilmiömäinen kokki?
tiistaina 12. toukokuuta 2009
12 Toukokuuta 2009
Koska globalisaatio on tehnyt tehtävänsä ja törmään joka hemmetin päivä sanoihin ”multiculturism” ja ”diversity” (koitan korostaa tällä aloituksellani kansainvälisyyttäni... sillain ärsyttävästi. Miten meni?), puhutaan jälleen aasialaisista. Olenhan sentään itsekin maahanmuuttaja. Miksei kukaan ole vielä hakannut minua? Haluan kokea edes vähän rasismia!
Kävelemisen ja liikkumisen pääasiallinen funktiohan on siirtyä paikasta A paikkaan B. Graafiseen ilmaisun kirjoitettua tekstiä paremmin ymmärtävät huomioonottaen tämän monimutkaisen kaavion voi myös kirjoittaa näin: A -> B. Siirtyminen voidaan toteuttaa kahdella tavalla:
1) Hitaasti
2) Nopeasti
Henkilökohtaisesti suosin ripeää ruumiini siirtämistä. Koska optimaalista ihmisen transportaatiota, eli teleportaatiota, ei ole vielä keksitty ja kuntoni/ylpeyteni ei kestä juoksemista, suosin rivakkaa kävelyä. Vielä jonain päivänä, kun olen suuri ja mahtava kuin isäni, en välitä enää mistään mitä ympärilläni tapahtuu, siirryn Uuno Turhapuro –asteelle ja hoidan siirtymiseni juosten.
Ikävä kyllä, suurin osa ihmisistä ei ole samalla aaltopituudella kanssani ja suosivat siirtymisen toteuttamista matelehtien.
Palaten aasialaisiin: Stereotypian mukaan aasialaiset kävelevät metropoleissa käsittämättömissä ihmismassoissa sulavasti ja suoraan sönköttäen matkapuhelimeensa tsingtsong. Tämän stereotypian olen varmistanut muutamilta Aasian suurkaupungeissa kiertäneiltä tuttaviltani.
Kuten arvata saattaa, itse en ole päässyt sitä todistamaan. Luotan kuitenkin lähteisiini.
Tästä syystä olen kehittänyt teorian: Koska aasialaiset ovat tottuneet kävelemään metropoleissa käsittämättömissä ihmismassoissa sulavasti ja suoraan sönköttäen matkapuhelimeensa tsingtsong, vinosilmät hämmentyvät, jos tilanne muuttuu ja joutuukin kävelemään paikassa, jossa ympärillä on hieman enemmän tilaa.
Ongelma: Aikaisempaa enemmän tilaa.
Ratkaisu: Tila pitää käyttää.
Lopputulos: Käsittämätön.
Tila käytetään irrationaalisena seilailuna kävelyreitin laidasta laitaan vaihtelevalla nopeudella laumoittain. Tästä syystä idiootit, jotka yrittävät suorittaa kävelyn mahdollisimman nopeasti, joutuvat ongelmiin.
Ensinnäkin, johtuen seilailusta, idiootti joutuu yleensä vaihtamaan kerran (tai toisenkin) valitsemansa ohituskaistan (mietin pitkään saada tähän lauseeseen jotenkin mahtumaan sanat ”pujottelu” ja ”Kalle Palander” ihan vain siksi, että se olisi sopivan kliseistä). Toiseksi, johtuen vaihtelevasta nopeudesta, idiootti joutuu yleensä vaihtamaan kerran (tai toisenkin) valitsemansa nopeuden (mietin pitkään saada tähän lauseeseen jotenkin mahtumaan sanat ”jarruttaminen” ja ”Kimi Räikkönen” ihan vain siksi, että se olisi sopivan kliseistä). Kolmanneksi, johtuen laumasta, idiootti joutuu yleensä vaihtamaan kerran (tai toisenkin)... taisitte jo ymmärtää.
Tästä syystä se, joka näyttää idiootilta ja puhuu kuin idiootti, ei jätä enää mitään arvailuiden varaan: Hän myös liikkuu kuin idiootti.
Lopputulos tästä kaikesta: Sydney liikkuu kuin idiootti.
Minä ainakin tiedän minne syyttävä sormeni osoittaa.
Kävelemisen ja liikkumisen pääasiallinen funktiohan on siirtyä paikasta A paikkaan B. Graafiseen ilmaisun kirjoitettua tekstiä paremmin ymmärtävät huomioonottaen tämän monimutkaisen kaavion voi myös kirjoittaa näin: A -> B. Siirtyminen voidaan toteuttaa kahdella tavalla:
1) Hitaasti
2) Nopeasti
Henkilökohtaisesti suosin ripeää ruumiini siirtämistä. Koska optimaalista ihmisen transportaatiota, eli teleportaatiota, ei ole vielä keksitty ja kuntoni/ylpeyteni ei kestä juoksemista, suosin rivakkaa kävelyä. Vielä jonain päivänä, kun olen suuri ja mahtava kuin isäni, en välitä enää mistään mitä ympärilläni tapahtuu, siirryn Uuno Turhapuro –asteelle ja hoidan siirtymiseni juosten.
Ikävä kyllä, suurin osa ihmisistä ei ole samalla aaltopituudella kanssani ja suosivat siirtymisen toteuttamista matelehtien.
Palaten aasialaisiin: Stereotypian mukaan aasialaiset kävelevät metropoleissa käsittämättömissä ihmismassoissa sulavasti ja suoraan sönköttäen matkapuhelimeensa tsingtsong. Tämän stereotypian olen varmistanut muutamilta Aasian suurkaupungeissa kiertäneiltä tuttaviltani.
Kuten arvata saattaa, itse en ole päässyt sitä todistamaan. Luotan kuitenkin lähteisiini.
Tästä syystä olen kehittänyt teorian: Koska aasialaiset ovat tottuneet kävelemään metropoleissa käsittämättömissä ihmismassoissa sulavasti ja suoraan sönköttäen matkapuhelimeensa tsingtsong, vinosilmät hämmentyvät, jos tilanne muuttuu ja joutuukin kävelemään paikassa, jossa ympärillä on hieman enemmän tilaa.
Ongelma: Aikaisempaa enemmän tilaa.
Ratkaisu: Tila pitää käyttää.
Lopputulos: Käsittämätön.
Tila käytetään irrationaalisena seilailuna kävelyreitin laidasta laitaan vaihtelevalla nopeudella laumoittain. Tästä syystä idiootit, jotka yrittävät suorittaa kävelyn mahdollisimman nopeasti, joutuvat ongelmiin.
Ensinnäkin, johtuen seilailusta, idiootti joutuu yleensä vaihtamaan kerran (tai toisenkin) valitsemansa ohituskaistan (mietin pitkään saada tähän lauseeseen jotenkin mahtumaan sanat ”pujottelu” ja ”Kalle Palander” ihan vain siksi, että se olisi sopivan kliseistä). Toiseksi, johtuen vaihtelevasta nopeudesta, idiootti joutuu yleensä vaihtamaan kerran (tai toisenkin) valitsemansa nopeuden (mietin pitkään saada tähän lauseeseen jotenkin mahtumaan sanat ”jarruttaminen” ja ”Kimi Räikkönen” ihan vain siksi, että se olisi sopivan kliseistä). Kolmanneksi, johtuen laumasta, idiootti joutuu yleensä vaihtamaan kerran (tai toisenkin)... taisitte jo ymmärtää.
Tästä syystä se, joka näyttää idiootilta ja puhuu kuin idiootti, ei jätä enää mitään arvailuiden varaan: Hän myös liikkuu kuin idiootti.
Lopputulos tästä kaikesta: Sydney liikkuu kuin idiootti.
Minä ainakin tiedän minne syyttävä sormeni osoittaa.
perjantaina 24. huhtikuuta 2009
24 huhtikuuta 2009
Tänään puhumme eläimistä. Jes! Kenguru, koala, vompatti, klisee!
Jos muuttaa kämppään, jota menee ensimmäisenä katsomaan ja ottaa sen samantien, niin eteen voi tulla yllätyksiä. Kun muutin kiinalaiskommuuniin, vuokranantajan esittely oli riittävä minulle: Kymmenen minuutin matka yliopistolla, internet-yhteys kuuluu vuokraan, tuohon suuntaan on lähin kauppa, tämän verran vuokra, tuolla on vessa, tuolla keittiö, tuossa pöytä, tuossa sänky ja tuohon allekirjotat. Kiitos, näkemiin.
Äiti aina sanoi, että tuntemattomiin ei kannata luottaa. Luotin, ei pettänyt, vaikka yliopistolle onkin 12 minuuttia. Tämä on tarpeellinen tieto, joka määrittää kuinka kauan pystyn torkuttamaan herätyskelloa (sängystä ylösnouseminen + hampaidenpesu + vaatteiden umpimähkäinen valinta + repun täyttäminen + kävelymatka - jonkin edellä mainituista unohtaminen ja sen takia kotiin palaaminen = 15 minuuttia). Äiti ei kuitenkaan koskaan kertonut, että siinä tapauksessa, jos jostain kummallisesta syystä luottaakin, niin voi tulla yllätyksiä.
Suurin yllätys ilmestyi ensimmäisenä aamuna. Suorittaessani kiireistä aamurutiiniani huomasin, että keittiössä istuu oranssi kissa. Koska aussit (ja varsinkin tämä lähiö) ovat luottavaisia ihmisen sisimmäiseen hyvyyteen ja eivät lukitse oviaan öisin, oletin, että tämä otus on ilmestynyt avoimista ovista ja jätin asian sikseen. Tästä huolimatta kissa ilmestyi eteeni erinäisissä arkisissa tilanteissa säännöllisesti. Rohkenin kysyä infamous Kalsarilta (RIP Kalsari, missä puistossa ikinä piileskelet), että mistä nyt on kyse ja hän osasi infota minua, että se on meidän kissa, jonka ruuat vuokranantaja maksaa.
Selvä juttu. Vuokraan sisältyy kissa. Miten olisin edes voinut ajatella, että vuokraan ei sisältyisi kissaa. Totta kai vuokraan sisältyy kissa. 170 australian dollaria per viikko, sisältää internetin, huonekalut, lämpimän veden, sähköt ja kissan. Ilmiselvää.
Koska olen vastuuton, sitoutumiskammoinen, "haluan pitää vapauteni" -idiootti jne. ei mielessäni ole koskaan edes käynyt hankkia lemmikkieläintä. Liikaa vastuuta, liikaa vaivaa.
Yllättäen innostuin tästä uudesta tilanteesta silmittömästi. Ehdin jo nimetä kissan (pandan näköisen ystäväni avustuksella) Hyväriseksi, kunnes kuulin, että sen oikea nimi on Lucy. Lopputulos: Lucy Hyvärinen. Olen täysin heltynyt tähän pörröiseen lemmikkieläimeen.
Onko mitään siistimpää kuin olla eläin? On. Olla lemmikkieläin. Päivän suurin dilemma on, että lekottelenko tuon puskan vai tuon palmun varjossa.
Elämän ongelmattomuudesta huolimatta Hyvärisen Lucyn ruokakuppi joutuu jatkuvien hyökkäyksien kohteeksi, joidenka syyllisenä on randomlisko, joka tyydyttää kulinaristiset viettinsä Whiskasilla. Mutta mitä tekee suurten petoeläimiemme (mm. sapelihammastiikeri) jälkeläinen, kun hänen ruokansa julmasti ryövätään? Ei mitään! Tämä suuri saalistaja katsoo vierestä, kun sen omaa ruokakuppia tyhjennetään parempiin suihin. Esi-isät olisivat ylpeitä.
Yksi kiinalaisista lupasi (ja luulen, että hän oli tosissaan), että jos nappaan tämän liskon, niin hän kokkaa siitä meille illallisen. Liskoillallista odotellessa...
Pahoitteluni niille, jotka odottivat eläinaiheen sisältävän tarinoita kenguruista, pandoista ja vompateista. Kengurut hyppivät, sen tiedätte jo, koalat ovat eukalyptusnistejä (ja kyllä, jouduin googlettamaan, miten "eukalyptus" kirjoitetaan oikein) ja vompatit ovat Touko-Poukon pimeä puoli, mutta edelleen: Jos kiinnostaa ihannematkustelu, täydelliset kuvat billabongeista, Ulurusta ja Sydneyn oopperatalosta, niin turvautukaa Blue Planetin palveluihin.
Jos muuttaa kämppään, jota menee ensimmäisenä katsomaan ja ottaa sen samantien, niin eteen voi tulla yllätyksiä. Kun muutin kiinalaiskommuuniin, vuokranantajan esittely oli riittävä minulle: Kymmenen minuutin matka yliopistolla, internet-yhteys kuuluu vuokraan, tuohon suuntaan on lähin kauppa, tämän verran vuokra, tuolla on vessa, tuolla keittiö, tuossa pöytä, tuossa sänky ja tuohon allekirjotat. Kiitos, näkemiin.
Äiti aina sanoi, että tuntemattomiin ei kannata luottaa. Luotin, ei pettänyt, vaikka yliopistolle onkin 12 minuuttia. Tämä on tarpeellinen tieto, joka määrittää kuinka kauan pystyn torkuttamaan herätyskelloa (sängystä ylösnouseminen + hampaidenpesu + vaatteiden umpimähkäinen valinta + repun täyttäminen + kävelymatka - jonkin edellä mainituista unohtaminen ja sen takia kotiin palaaminen = 15 minuuttia). Äiti ei kuitenkaan koskaan kertonut, että siinä tapauksessa, jos jostain kummallisesta syystä luottaakin, niin voi tulla yllätyksiä.
Suurin yllätys ilmestyi ensimmäisenä aamuna. Suorittaessani kiireistä aamurutiiniani huomasin, että keittiössä istuu oranssi kissa. Koska aussit (ja varsinkin tämä lähiö) ovat luottavaisia ihmisen sisimmäiseen hyvyyteen ja eivät lukitse oviaan öisin, oletin, että tämä otus on ilmestynyt avoimista ovista ja jätin asian sikseen. Tästä huolimatta kissa ilmestyi eteeni erinäisissä arkisissa tilanteissa säännöllisesti. Rohkenin kysyä infamous Kalsarilta (RIP Kalsari, missä puistossa ikinä piileskelet), että mistä nyt on kyse ja hän osasi infota minua, että se on meidän kissa, jonka ruuat vuokranantaja maksaa.
Selvä juttu. Vuokraan sisältyy kissa. Miten olisin edes voinut ajatella, että vuokraan ei sisältyisi kissaa. Totta kai vuokraan sisältyy kissa. 170 australian dollaria per viikko, sisältää internetin, huonekalut, lämpimän veden, sähköt ja kissan. Ilmiselvää.
Koska olen vastuuton, sitoutumiskammoinen, "haluan pitää vapauteni" -idiootti jne. ei mielessäni ole koskaan edes käynyt hankkia lemmikkieläintä. Liikaa vastuuta, liikaa vaivaa.
Yllättäen innostuin tästä uudesta tilanteesta silmittömästi. Ehdin jo nimetä kissan (pandan näköisen ystäväni avustuksella) Hyväriseksi, kunnes kuulin, että sen oikea nimi on Lucy. Lopputulos: Lucy Hyvärinen. Olen täysin heltynyt tähän pörröiseen lemmikkieläimeen.
Onko mitään siistimpää kuin olla eläin? On. Olla lemmikkieläin. Päivän suurin dilemma on, että lekottelenko tuon puskan vai tuon palmun varjossa.
Elämän ongelmattomuudesta huolimatta Hyvärisen Lucyn ruokakuppi joutuu jatkuvien hyökkäyksien kohteeksi, joidenka syyllisenä on randomlisko, joka tyydyttää kulinaristiset viettinsä Whiskasilla. Mutta mitä tekee suurten petoeläimiemme (mm. sapelihammastiikeri) jälkeläinen, kun hänen ruokansa julmasti ryövätään? Ei mitään! Tämä suuri saalistaja katsoo vierestä, kun sen omaa ruokakuppia tyhjennetään parempiin suihin. Esi-isät olisivat ylpeitä.
Yksi kiinalaisista lupasi (ja luulen, että hän oli tosissaan), että jos nappaan tämän liskon, niin hän kokkaa siitä meille illallisen. Liskoillallista odotellessa...
Pahoitteluni niille, jotka odottivat eläinaiheen sisältävän tarinoita kenguruista, pandoista ja vompateista. Kengurut hyppivät, sen tiedätte jo, koalat ovat eukalyptusnistejä (ja kyllä, jouduin googlettamaan, miten "eukalyptus" kirjoitetaan oikein) ja vompatit ovat Touko-Poukon pimeä puoli, mutta edelleen: Jos kiinnostaa ihannematkustelu, täydelliset kuvat billabongeista, Ulurusta ja Sydneyn oopperatalosta, niin turvautukaa Blue Planetin palveluihin.
lauantaina 18. huhtikuuta 2009
19 huhtikuuta 2009
Lapsukaiset, herrat ja naiset (ja äiti!) tänään puhumme liikenteen vaaroista ja siitä kuinka ei kannata mennä tuntemattomien kyytiin. Tai ainakaan puolituntemattomien. Koska olen tyhmä, tein näin, ja koska olen outo, se osoittautui yllättävän hauskaksi.
Suunnitelma ja matkareitti pääsiäisenä siis seuraava: Minä, aussie (äännetään melkein kuin ossi, joten kutsutaan vaikka Ossiksi, vaikka onkin tyttö), auto, viisi päivää, n. 900 kilometriä edestakaisin (Sydney <-> Melbourne), nukkumista autossa, kaksitoista apostolia ja Lontoon silta. Sekavaa, eikö?
Ossi-kaveri siis ei ollut semmoinen, jonka kauhean hyvin tuntisin, mutta oletin tulevani ihan hyvin toimeen viiden päivän reissulla, koska olenhan täydellistä matkaseuraa hälläväliäasenteellani ja huomattavalla innostuksellani vaivaannuttaviin aktiviteetteihin, kuten edes kelvolliseen kartanlukuun. Tietenkin Ossi oli tarkasti organisoiva, stressaava ja perfektionisti. Matka siis lähinnä koostui hänen tiuskimisistaan minua kohtaan itse istuessani vieressä tuppisuuna, koska - kaiken jälkeen - olimme kuitenkin liikkeellä hänen autollaan. Olisi tullut orpo olo lifatata keskellä Melbournen läheisiä puskapaloalueita.
Koska itsehän olen harkittu, kylmähermoinen ja looginen suurimmankin paineen alla (just) tuli välillä hieman ihmeteltyä Ossin irrationaalisia touhuja. Meillä oli bensa lähes finito kun saavuimme johonkin pikkuräkälään, joka muistutti U-käännös helvettiin -leffan maalaiskylää. Onnistuimme löytämään bensa-aseman yhdellä pumpulla, joka, ylläripylläri, oli epäkunnossa. Koska bensamittari näytti punaista ja seuraavaan kylään on vielä matkaa, meillä jäi oletettavasti kaksi vaihtoehtoa:
1) Kysyä huoltoasemalta apua, että voisiko teillä mahdollisesti olla bensakanisteria jossain jemmassa, jotta pääsisimme seuraavalle pumpulle turvallisesti tai sattuuko heillä olemaan informaatiota, että onko tässä idyllisessä pikkukylässä toista bensapumppua.
2) Lähteä mitään sanomatta suoraan ajamaan eteenpäin panikoiden ja kiljuen sadan kilometrin tuntinopeudella ajatellen, että mitä nopeammin ajaa sitä vähemmän bensaa ehtii kulua.
Osaatte varmaan arvata kumman vaihtoehdon Ossi valitsi.
Tarinahan kaikesta huolimatta päättyi onnellisesti, koska kylien välissä oli vielä pienempi kylä, jota ei ollut edes karttoihin merkitty (tai no, enhän minä sitä osannut lukea, joten voi olla, että olikin). Tästä kolmen ihmisen metropolista onneksi löytyi bensapumppu.
Joka tapaukessa, Melbourne (tai Belmourne, niinkuin joku vatipää sanoo Tony Stereon Basso TV:n haastattelussa) oli huikea. Kävimme myös ajamassa Great Ocean Roadin (bensaepisodi sijoittui kyseiselle tielle), jossa törmäsin päätähuimaaviin maisemiin. Kuvia en jaksa laittaa, koska olen laiska paskiainen, mutta jos kiinnostaa nähdä minkälaisia maisemia silmäni näkivät, niin yksinkertaisimmillaan se käy näin:
Step 1: Siirry selaimessasi osoitteeseen http://www.google.fi/.
Step 2: Kirjoita hakukenttään "great ocean road" ja paina "Google-haku".
Step 3: Paina ylävasemmalta "Kuvahaku".
Ja tiedän, ohjeiden tekeminen kesti yhtä kauan, kun kuvien laittaminen olisi kestänyt, mutta halusin olla näsäviisas ja Blue Planet tekee jo kohtuullista matkaoppaan työtä, joten minun ei tarvi heitä korvata.
Tässä tällä kaikki tältä erää, ehkä seuraavalla kerralla saatte kuulla yksityiskohtaisen kuvailun siitä, kuinka kaaduin omiin kengännauhoihini.
Suunnitelma ja matkareitti pääsiäisenä siis seuraava: Minä, aussie (äännetään melkein kuin ossi, joten kutsutaan vaikka Ossiksi, vaikka onkin tyttö), auto, viisi päivää, n. 900 kilometriä edestakaisin (Sydney <-> Melbourne), nukkumista autossa, kaksitoista apostolia ja Lontoon silta. Sekavaa, eikö?
Ossi-kaveri siis ei ollut semmoinen, jonka kauhean hyvin tuntisin, mutta oletin tulevani ihan hyvin toimeen viiden päivän reissulla, koska olenhan täydellistä matkaseuraa hälläväliäasenteellani ja huomattavalla innostuksellani vaivaannuttaviin aktiviteetteihin, kuten edes kelvolliseen kartanlukuun. Tietenkin Ossi oli tarkasti organisoiva, stressaava ja perfektionisti. Matka siis lähinnä koostui hänen tiuskimisistaan minua kohtaan itse istuessani vieressä tuppisuuna, koska - kaiken jälkeen - olimme kuitenkin liikkeellä hänen autollaan. Olisi tullut orpo olo lifatata keskellä Melbournen läheisiä puskapaloalueita.
Koska itsehän olen harkittu, kylmähermoinen ja looginen suurimmankin paineen alla (just) tuli välillä hieman ihmeteltyä Ossin irrationaalisia touhuja. Meillä oli bensa lähes finito kun saavuimme johonkin pikkuräkälään, joka muistutti U-käännös helvettiin -leffan maalaiskylää. Onnistuimme löytämään bensa-aseman yhdellä pumpulla, joka, ylläripylläri, oli epäkunnossa. Koska bensamittari näytti punaista ja seuraavaan kylään on vielä matkaa, meillä jäi oletettavasti kaksi vaihtoehtoa:
1) Kysyä huoltoasemalta apua, että voisiko teillä mahdollisesti olla bensakanisteria jossain jemmassa, jotta pääsisimme seuraavalle pumpulle turvallisesti tai sattuuko heillä olemaan informaatiota, että onko tässä idyllisessä pikkukylässä toista bensapumppua.
2) Lähteä mitään sanomatta suoraan ajamaan eteenpäin panikoiden ja kiljuen sadan kilometrin tuntinopeudella ajatellen, että mitä nopeammin ajaa sitä vähemmän bensaa ehtii kulua.
Osaatte varmaan arvata kumman vaihtoehdon Ossi valitsi.
Tarinahan kaikesta huolimatta päättyi onnellisesti, koska kylien välissä oli vielä pienempi kylä, jota ei ollut edes karttoihin merkitty (tai no, enhän minä sitä osannut lukea, joten voi olla, että olikin). Tästä kolmen ihmisen metropolista onneksi löytyi bensapumppu.
Joka tapaukessa, Melbourne (tai Belmourne, niinkuin joku vatipää sanoo Tony Stereon Basso TV:n haastattelussa) oli huikea. Kävimme myös ajamassa Great Ocean Roadin (bensaepisodi sijoittui kyseiselle tielle), jossa törmäsin päätähuimaaviin maisemiin. Kuvia en jaksa laittaa, koska olen laiska paskiainen, mutta jos kiinnostaa nähdä minkälaisia maisemia silmäni näkivät, niin yksinkertaisimmillaan se käy näin:
Step 1: Siirry selaimessasi osoitteeseen http://www.google.fi/.
Step 2: Kirjoita hakukenttään "great ocean road" ja paina "Google-haku".
Step 3: Paina ylävasemmalta "Kuvahaku".
Ja tiedän, ohjeiden tekeminen kesti yhtä kauan, kun kuvien laittaminen olisi kestänyt, mutta halusin olla näsäviisas ja Blue Planet tekee jo kohtuullista matkaoppaan työtä, joten minun ei tarvi heitä korvata.
Tässä tällä kaikki tältä erää, ehkä seuraavalla kerralla saatte kuulla yksityiskohtaisen kuvailun siitä, kuinka kaaduin omiin kengännauhoihini.
keskiviikkona 15. huhtikuuta 2009
16. huhtikuuta 2009
Objektiivisten tahojen (äiti ja parhaat kaverit, ja kyllä, minulla on kavereita) antaman palautteen jälkeen motivoidun kirjoittamaan näinkin pian jatkoa. Objektiivisit tahot ovat tainneetkin kuulla kiinalaisten säntäilystä ainakin minimaalisia viittauksia, mutta koitan pistää tämän pähkinänkuoreen.
Objektiiviset tahot varmaan taputtaisivat selkään, peukuttelisivat ja heittäisivät Top Gun -läpyjä, jos onnistuisin kokoamaan neljän palan palapelin. Se siitä objektiivisuudesta.
Tavallinen iltani täällä Shanghain vilkkeessä kellonaikoineen ja tapahtumineen. Koska luulen olevani tosi kansainvälinen, niin käytän PM:ää ja AM:ää.
5.00pm - 8.59pm: Teen mitä teenkin, jos olen kotona. Tärkein huomio kuitenkin on, että tähän aikaan kämpässä on aina täydellisen hiljaista yksittäisiä vessakäyntejä tai riisimutusteluita lukuunottamatta.
9.00pm: Makailen sängylläni, chättäilen mitättömyyksiä kavereilleni Messengerissä ja lähinnä raavin kutiavia... kyllä te tiedätte. Kämpässä on kokonaisuudessan harmonisen hiljaista. Kissa ehkä raapii ovea, mutta sen nimi on Lucy, joten en näe vaivaksi huomioida sitä. Tytöt, yäk.
10.00pm: Kiitos ohuiden seinien, kuulen selvästi oven auki pamahtamisen, jota seuraa naishenkilön nariseva huuto, joka menee suunnilleen näin: "Aaa! Si va ma saa!" (En voinut kirjoittaa kiinaksi, koska ei ole kiinalaista näppäimistöä. Osaisin, tietenkin.) Huudon jälkeen pamahtaa yksi tai kaksi muutakin ovea auki (ja siis oikeasti, tämä tapahtuu noin kuusi nanosekuntia huudon jälkeen). Sen jälkeen kiinalaiset alkavat käsittämättömän säntäilyn ympärinsä kämppää ilman minkäänlaista määränpäätä. Olen arvellut, että kyse on jonkinlaisesta Tour de Sobraon Road 44:stä, mutta en ole kertaakaan päässyt näkemään itse säntäilyä. Aina kun avaan oven, niin säntäily loppuu. Polaroid kattoon, nauhuri seinän taakse ja paha vielä palkkansa saa. (Pakollinen YUP-viittaus, jolla korostan kuuntelevani vaikeaselkoista musiikkia.)
11.00pm: Tähän aikaan kiinalaisten kisailu yleensä päättynee ja pojat kantavat läppärinsä keittiöön. Alkaa eeppinen Warcraft III -taistelu, jossa ei ihmisuhreiltakaan voi välttyä. Don Corleone on pelissä ilmeisesti jonkin sortin guru ja pelailee yksin paria muuta kinukkia vastaan - yleensä voittaen. Itsekin otan osaa näihin kisailuihin välillä, mutta pojat ovat kai jo luovuttaneet minun suhteeni, koska useimmiten olen kieltäytynyt. Olen niin ihanan sosiaalinen, ystävällinen ja mukava. Oikeastihan vain kerään joukkojani, suunnittelen taktiikoita ja sotaharjoittelen pimeydessä yllättääkseni kinukit örkkiarmeijallani. (En voinut taas vastustaa kiusausta.)
11.30pm: Menen nukkumaan. Kämpästä kuuluu huutoa, kiljuntaa, tsingtsongving-puhetta ja joskus jopa itkua. No, onneksi olen jo valmiiksi huono nukkuja. Tässä vaiheessa myös joku alkaa kokkaamaan illallista, koska sitähän ei voi aiemmin tehdä.
4.00am: Kiinalaiset lopettavat pelaamisen ja siirtyvät unten maille. Yleensä asiaan kuuluu vielä viimeiset sananvaihdot "tsing, haha!", johon vastataan "tsong, haha!", jonka jälkeen jengiläpyt ja petiin.
8.00am: Itse heräilen, teen aamupalaa, luesken uutisia ja valmistaudun koulupäivään. Tämä on rauhallista aikaa... jep, unissani. Yllättäen myös kiinalaiset alkavat heräilemään tähän aikaan! En tiedä minkälaista hyperunta nämä tunnolliset kommunistit opetetaan nukkumaan, koska yksinkertaisella laskutoimituksella yksi plus yksi (laskin laskimella) neljän tunnin yöunet eivät ole riittävät! Onnistunkin yllättämään kämppiksiä kirjastossa nukkumassa lukupöydillä, mutta logiikka, missä pelaa? Lepääminen on kuitenkin ihmisruumiille pakollista, joten vaihtoehdot siihen ovat a) laiminlyödä se nukkuen puupöytä tyynynä päivällä ja b) hoitaa se tehokkaasti pois alta nukkuen yöllä.
Kokonaisuudessaan tämä kiinalaisten päivärytmi ei ole pelkästään täysin erilainen kun minun, mutta myös omasta mielestäni hölmö ja epäkäytännöllinen. Tosin, mikä minä olen sanomaan mitään, äsken kirjoittaessani tätä huomaamatta kuolasin paidalleni. 21-vuotias mies kuolaa paidallensa! Aivan liikaa minulle, joten protestiksi lopetan kirjoittamisen ja menen leikkimään hyrrällä.
Objektiiviset tahot varmaan taputtaisivat selkään, peukuttelisivat ja heittäisivät Top Gun -läpyjä, jos onnistuisin kokoamaan neljän palan palapelin. Se siitä objektiivisuudesta.
Tavallinen iltani täällä Shanghain vilkkeessä kellonaikoineen ja tapahtumineen. Koska luulen olevani tosi kansainvälinen, niin käytän PM:ää ja AM:ää.
5.00pm - 8.59pm: Teen mitä teenkin, jos olen kotona. Tärkein huomio kuitenkin on, että tähän aikaan kämpässä on aina täydellisen hiljaista yksittäisiä vessakäyntejä tai riisimutusteluita lukuunottamatta.
9.00pm: Makailen sängylläni, chättäilen mitättömyyksiä kavereilleni Messengerissä ja lähinnä raavin kutiavia... kyllä te tiedätte. Kämpässä on kokonaisuudessan harmonisen hiljaista. Kissa ehkä raapii ovea, mutta sen nimi on Lucy, joten en näe vaivaksi huomioida sitä. Tytöt, yäk.
10.00pm: Kiitos ohuiden seinien, kuulen selvästi oven auki pamahtamisen, jota seuraa naishenkilön nariseva huuto, joka menee suunnilleen näin: "Aaa! Si va ma saa!" (En voinut kirjoittaa kiinaksi, koska ei ole kiinalaista näppäimistöä. Osaisin, tietenkin.) Huudon jälkeen pamahtaa yksi tai kaksi muutakin ovea auki (ja siis oikeasti, tämä tapahtuu noin kuusi nanosekuntia huudon jälkeen). Sen jälkeen kiinalaiset alkavat käsittämättömän säntäilyn ympärinsä kämppää ilman minkäänlaista määränpäätä. Olen arvellut, että kyse on jonkinlaisesta Tour de Sobraon Road 44:stä, mutta en ole kertaakaan päässyt näkemään itse säntäilyä. Aina kun avaan oven, niin säntäily loppuu. Polaroid kattoon, nauhuri seinän taakse ja paha vielä palkkansa saa. (Pakollinen YUP-viittaus, jolla korostan kuuntelevani vaikeaselkoista musiikkia.)
11.00pm: Tähän aikaan kiinalaisten kisailu yleensä päättynee ja pojat kantavat läppärinsä keittiöön. Alkaa eeppinen Warcraft III -taistelu, jossa ei ihmisuhreiltakaan voi välttyä. Don Corleone on pelissä ilmeisesti jonkin sortin guru ja pelailee yksin paria muuta kinukkia vastaan - yleensä voittaen. Itsekin otan osaa näihin kisailuihin välillä, mutta pojat ovat kai jo luovuttaneet minun suhteeni, koska useimmiten olen kieltäytynyt. Olen niin ihanan sosiaalinen, ystävällinen ja mukava. Oikeastihan vain kerään joukkojani, suunnittelen taktiikoita ja sotaharjoittelen pimeydessä yllättääkseni kinukit örkkiarmeijallani. (En voinut taas vastustaa kiusausta.)
11.30pm: Menen nukkumaan. Kämpästä kuuluu huutoa, kiljuntaa, tsingtsongving-puhetta ja joskus jopa itkua. No, onneksi olen jo valmiiksi huono nukkuja. Tässä vaiheessa myös joku alkaa kokkaamaan illallista, koska sitähän ei voi aiemmin tehdä.
4.00am: Kiinalaiset lopettavat pelaamisen ja siirtyvät unten maille. Yleensä asiaan kuuluu vielä viimeiset sananvaihdot "tsing, haha!", johon vastataan "tsong, haha!", jonka jälkeen jengiläpyt ja petiin.
8.00am: Itse heräilen, teen aamupalaa, luesken uutisia ja valmistaudun koulupäivään. Tämä on rauhallista aikaa... jep, unissani. Yllättäen myös kiinalaiset alkavat heräilemään tähän aikaan! En tiedä minkälaista hyperunta nämä tunnolliset kommunistit opetetaan nukkumaan, koska yksinkertaisella laskutoimituksella yksi plus yksi (laskin laskimella) neljän tunnin yöunet eivät ole riittävät! Onnistunkin yllättämään kämppiksiä kirjastossa nukkumassa lukupöydillä, mutta logiikka, missä pelaa? Lepääminen on kuitenkin ihmisruumiille pakollista, joten vaihtoehdot siihen ovat a) laiminlyödä se nukkuen puupöytä tyynynä päivällä ja b) hoitaa se tehokkaasti pois alta nukkuen yöllä.
Kokonaisuudessaan tämä kiinalaisten päivärytmi ei ole pelkästään täysin erilainen kun minun, mutta myös omasta mielestäni hölmö ja epäkäytännöllinen. Tosin, mikä minä olen sanomaan mitään, äsken kirjoittaessani tätä huomaamatta kuolasin paidalleni. 21-vuotias mies kuolaa paidallensa! Aivan liikaa minulle, joten protestiksi lopetan kirjoittamisen ja menen leikkimään hyrrällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
